Hatshepsut.

Aaaa Yamagishi Ryouko olet kaikkien dramujanoisten sankari! Tämä manga asettuu suoraan suosikkeihini (70-lukulaistyylinen melodraama, vaikka tämä on kyllä tehty reippaasti myöhemmin) joten ei liene yllätys että suhtautumiseni siihen oli varsin myönteinen jo ennen ensimmäistäkään lukukertaa, semminkin kun Ryouko on myös vastuussa eräisestä Shoroi Heya no Futari:sta...

Hatshepsut kertoo kaksi tarinaa henkilöstä, jota mangaka kuvaa "Egyptin ainoaksi naisfaaraoksi". Tämä ei aivan suoraan pidä paikkaansa, sillä Egyptiä on hallinnut nainen useammankin kerran, mutta täytyy mainita että suurin osa heistä oli käskynhallitsijan asemassa toimineita äitejä joiden pojat nousivat täysikäistyttyään valtaan. Varsinaisista naishallitsijoistakin Hatshepsut erottuu pitkän, yli 20-vuotisen hallintokautensa ansiosta, jonka aikana Egypti vaurastui ja kehittyi kaikkia lähikansojaan korkeammalle arkkitehtuurin ja taiteen aloissa. Lisäksi Hatshepsutin valtakausi oli rauhallinen: alun sodista selvittyään faarao ei lähtenyt ratkomaan erimielisyyksiään lähivaltioiden kanssa hyökkäysvaunu tanassa vaan diplomatisin keinoin. Faaraona Hatshepsut asettuu ehdottomasti vaikutusvaltaisimpien joukkoon, ja muista naishallitsijoista häntä lähellekään yltää ehkä lähinnä Kleopatra III.

Tarinoista ensimmäinen kertoo kahdesta orposisaruksesta, Seshenistä ja Menuusta. Seshen on vaalean äitinsä näköinen, tyrmäävän kaunis ja verenpysäytystaitoinen mutta vakavasti jälkeenjäänyt ja omaa nymfomaanisia piirteitä. Hänen isosiskonsa Menuu taas ei ole kummoisen näköinen, mutta teräväjärkinen ja kovaluontoinen, ja juuri hänen harkintakyvyllään tytöt ovat tulleet toimeen.

Eräänä päivänä elämä kuitenkin muuttuu ratkaisevalla tavalla, kun sisarusten maineesta kuullut ylhäisömies näkee omin silmin verenpysäytysoperaation ja päättää, omista syistään, haluta tytöt läheisyyteensä. Seshen on vaikuttunut miehestä eikä täst'edes tahdo pois hänen viereltään, mutta Menuu tuntee palatsin painostavuuden ja muiden arvostelun - häntä verrataan kiveen ja hänen siskoaan vesililjaan.
Lopullinen niitti Menuun itsetunnolle tulee, kun hänen profetiakykynsä heräävät ja hän ennustaa hovin edessä juuri tuon heidät palatsiin tuoneen miehen nousevan valtaistuimelle
... tietämättä, että kyseessä onkin nainen, prinsessa Hatshepsut. Ja tästä alkaa sellainen alamäki ettette uskokaan! Turha odottaa onnellista loppua kaverit, Yamagishi on parhaimmillaan aivan toisen tyylisessä setissä ja Hatshepsut on kerronnaltaan yksi psyykkisesti julmimpia tarinoita mitä olen lukenut.

Oho oho täältähän löytyy tuttuja! :D

Toisessa tarinassa näemme mikä tähän kaikkeen alunalkaen johti.
Prinsessa Ma'at-ka-ra (tuleva Hatshepsut) ei halua kasvaa aikuiseksi eikä varsinkaan naiseksi, koska naiset ovat hänen mielestään hyödyttömiä. Hän ei suostu pukeutumaan tytöksi eikä käyttäytymään naisellisesti, ja hänellä on tähän isänsä puolivillainen suostumus: prinsessa syntyi samana vuonna kuin hänen vanhin veljensä kuoli taistelussa ja on syntymästään asti muistuttanut veljeään niin syvästi, että faarao antaa hänelle helposti periksi.

Sano dun, sano dun, sano dundunDUUUNNNNN!

Tässä tarinassa muutokseen sysäävä tekijä on papitar Rhodopis Knossokselta, jonka faarao on pelastanut nubialaisvankeudesta sodan pääteeksi ja tuonut mukanaan petiään lämmittämään. Rhodopiksen kauneuteen lumoutuvat heti kaikki kruununprinssiä myöten ja kun käy ilmi, että Rhodopiksella onkin itse asiassa pahat mielessä alkaa Yamagishimäinen soppa olla valmis.
Vai onko sittenkään? Rhodopiksen tarkoitusperät ovat ikävät, mutta hänellä on toiminnalleen selkeä motiivi mistä piirteestä pahisuhahmossa annan aina siljoonasti lisäpisteitä. Ja kaiken huipuksi Rhodopiksen juoni onnistuu täysin - loppujen lopuksi - vaikkei hän itse olekaan sitä enää todistamassa, ja vaikka motiivissa on ilkeyttä on lopputuloksena yksi Egyptin parhaista kausista.

Rhodopiskin näkee nimittäin tulevaan, ja Egyptin valtaistuimella naispuolisen faaraon. Hänen toimintansa aikaansaa Ma'at-ka-ran kunnianhimon nousun ja auttaa häntä hyväksymään itsensä sinä, mikä hän on: ei mies eikä nainen, Egyptin tuleva kuningas, ei kuningatar. Ja jos ensimmäinen tarina olikin karu ei tämä jälkimmäinen sovi heikkohermoisille laisinkaan. Varoitus alaikäisen huumaamisesta ja hyväksikäytöstä.

Kyseessä ei siis ole mitään kepeää tavaraa, mutta kaunista kyllä potenssiin 9000. Yamagishi piirtää upeita naisia sanan varsinaisessa merkityksessä, ja lisäksi kaikkien hahmosuunnittelu on tehty taiten. Kaikkien naishahmojen piirteet poikkeavat täysin toisistaan, ja ne on tunnistettavissa jo pelkästä asennosta. Pidän myös tavasta, joilla hahmojen esittämistapa on lainattu esim. vanhoista kreetalaisista ja muinaisegyptiläisistä seinämaalauksista, onpa mukana myös suoranainen juonilainaus eräästä Sinuhe -nimisestä teoksestakin! Lainauksia leimaa lisäksi läpinäkyvyys ja johdonmukaisuus. Tämä on hyväksi, sillä milloin piirtäjä lainaa jotakin tunnettua teosta omaan teokseensa on aina vaara että lopputulos näyttää pahimmillaan kopioinnilta ja parhaimmillaankin vain näsäviisastelulta ja "hih hih olinpas aika magee ja oivaltava!" tyyliseltä itseihailulta. Yamagishin lainaukset taas näyttävät pikemminkin kunnianosoitukselta vanhaa taidetta kohtaan.

Urge to cosplay... rising...

Yamagishin tarinat kehittävät uskomattoman draamapiikin yksinkertaisista teemoista, joista yleisin on tietenkin rakkaus joka ei jostakin syystä saa vastakaikua. Varsinkin kauas menneisyyteen sijoitettuna hahmojen toisiinsa kohdistamat hirveydet ovat täysin uskottavia - tehtiin sitä pahempaakin lemmen tähden. Jokaiseen niistä on myös helppo eläytyä, (joo-o, jopa täystööttiin Sesheniin) sillä hahmojen motiivit nousevat suoraan liskoaivoista. Näitä sitten pyöritellään ja haudotaan kunnes joltakulta aina väistämättä lähtee henki. Ja siinä kohtaa manga loppuu mutta varsinainen tarina vasta alkaa, ainakin silloin kun tekijänä on Ryouko Yamagishi.

Kuka saa tykätä yurista?

Lähtökohtaisesti en ole täällä pitämässä mitään "vakavasti otettavaa" blogia vaan odotettavissa on lähinnä keveää settiä. Minua on kuitenkin helppo provosoida siihen pisteeseen että raivoni nousee kahdessa sekunnissa myötähäpeää aiheuttavalle tasolle, ja tällä kertaa kaikki lähti siitä kun Tsubasa linkitti minut muutamaan ihmiseen. Pienen blogihyppelyn kautta opin, että kaikki yuri on suunnattu ensisijaisesti miehille koska naisia eivät pantsunvilkkumiset tai moe kiinnosta, paitsi että sellainen yuri joka on suunnattu naisille on myös yuria, vain "oikeampaa". Tämän yurin erottaa miesyurista se, että se on lesbouskottavaa. Yuria naisilta naisille (lue: lesboilta lesboille)! Vähän niinkuin yaoi miehiltä miehille on automaattisesti baraa, koska homoseksuaalit miehet eivät kerta kaikkiaan voi olla kiinnostuneita mistään niin kira-kira halipusi naminamista kuin mistä tytöt tykkää!

Ovatkos A-luokan zettai ryouiki ja yuriklisheeteemat nyt ihan korrekteja kiinnostuksenkohteita naiselle?

...asiaan. Tiettyyn pisteeseen saakka lesbouskottava yuri on nimenomaan kunnon yuria. En kuitenkaan ole aivan valmis allekirjoittamaan väitettä ettäkö se olisi ainoaa kunnon yuria ts. jotenkin yurin korkein multihuipentuma, enkä pidä tavasta jolla katsotaan "fanipoikailu" jotenkin "aitolesboilua" ala-arvoisemmaksi. Jos olisin räväkkä väittäisin jopa, että tällainen ajatuskulku on ylimielinen ja saattaa olla jossakin tekemisissä sen kanssa, ettei kys. blogaajalla ole tarkkaa kuvaa yurin seuraajakunnasta.

Ensinnäkin, lesbous ei tee kenestäkään yuriasiantuntijaa eikä anna hyvän maun taetta. Kaikki lepakot eivät edes ole kiinnostuneita yurista ja nekin jotka ovat eivät suinkaan valikoi yurista vain realisitisimpia sarjoja - ne ovat toki kivoja nekin, mutta toisinaan huttu-huttu vetoaa eikä tässä pitäisi olla mitään ongelmaa. Ja kuten kaikessa muussakin viihteessä, pelkästään piirre N (tässä tapauksessa se lesbouskottavuus) ei vielä tarkoita, että kyseiset sarjat olisivat automaattisesti aina 100% hyviä.



Toisekseen, yuria lukevat muutkin kuin lesbot ja lesboilusta innostuvat heteropojat. On harmittavan yleinen harhaluulo ettäkö yuri olisi jotenkin heterotytöilä poissuljettu tai kiinnostamaton alue. Pikainen vilkaus esim. tuntemaani japanilaiseen kannattajakuntaan tai LJ:n daily_yuri -yhteisöön näyttäisi todistavan tämän ajatuksen hetimmiten vääräksi: heterotytöt eivät tietenkään ole enemmistönä mutta ei heitä enää voi kutsua marginaaliseksikaan ryhmäksi, ja oletus siitä etteikö yuri heitäkin kiinnostaisi on jälleen hieman alentuva (kun eihän ne voi OIKEESTI tietää mikä on lesboa ja mikä ei!).

Ja entäs fanipojat sitten, tuo metsiemme kiimainen sonnilauma! Anteeksi nyt vain, kertokaa joku tädille mitä vikaa siinä on jos joku miehenpuolinen yuria lukee ja sattuisi vielä suosimaan niitä paljon parjattuja panokuvastoja? Ei aikuisviihde mikään miesten oma pikku maailma ole, ja täti Kaino suhtautuu pornoon raivokkaalla puolustuskannalla koska tädin iltalukemisto on by default kaiken arvostelun yläpuolella! Sitäpaitsi tuntemani yuria lukevat miehet näyttävät fanittavan erityisesti Octavea, Aoi Hanaa ym. "vakavia" ihmissuhdesarjoja. Että kiitos vaan kun yleistätte tietyn tyyppisten mangojen kuuluvan nimenomaan jonkin tietyn ihmisryhmän kiinnostuksenkohteisiin.

Yurista ei tee ylevää taidemuotoa mikään satunnainen katsantokanta. Edes epärealistisuus ja WTFkkery ei aina tee teoksesta huonoa, ei edes groteski piirrosjälki. Esimerkkinä vaikkapa tuo aivoja sulattava Hen, jota ei voi suoraltaan väittää huonoksi mangaksi. Se voi olla outo ja epämiellyttävä, mutta huono se ei pelkästään näiden ominaisuuksien takia ole. Itse asiassa vaatii mangakalta kovan luokan taitoa pitää Henin kaltainen "kaikkea sitä mitä ET HALUA AIH AIH SILMÄT yhdessä paketissa"-seos kasassa, mistä annan Hiroya Okulle täydet respektit.

Yuri - srs business!

Mistä sitten johtuu, että vakavassa yurissa löytyy niin paljon helmiä? No, peruspornusta on ensinnäkin aika villisti enemmän kysyntää ja siten myös tarjontaa, eikä siihen noin niinkuin periaatteessa vaadita ihan yhtä tarkkaa suunnitteluprosessia myyntiä takaamaan. Ymmärrän kyllä, että kolme sivua prologia dildon vatkaamiseen vetoaa nimenomaan geneerisen lesbopornun kannattajakuntaan ja koska tämä joukko on suurehko voi olla suurikin kiusaus vain kääräistä taskuun hieman jeniä , tahi sitten asialla saattaapi olla nuorehko, kokematon tekijä joka kokee mielellään olevansa uskalias ja iih iih.

Suorasta seksistäkin saa tehtyä näitä parasikinäkoskaanmissään -sarjoja jos viitsii nähdä vähän vaivaa asian eteen. Esimerkkinä vaikka Tokimeki Mononoke Jogakuen, joka huumoripitoisesta otteestaan huolimatta keskittyy nimenomaan erinäisiin mielenkiintoisiin tapoihin kopsauttaa hirviöluokkatoveria. Toisaalta Tokimekissä on myös vakavampi juonikulku päätarinana, eli se tavallaan yhdistää ihmissuhdedramua ja pornua. Nyt voisi sanoa että suurin osa yurista on jotakin tasoa tästä eli vähän molempia - niin onkin. Harmi vain, että varsinkin juuri vakaviksi tarkoitetut tarinat pakkaavat kaatumaan tyylittömään ylidramaattisuuteen, eli vaikka niissä kuinka esitettäisiin ensisijaisesti tyttöjä jotka rakastuvat tyttöihin jäävät hahmot valitettavan paperisiksi ja epärealistisiksi. Ja epärealismista tulee negatiivista jos teoksessa kuitenkin tavoitellaan lähinnä realismia.

Eli koska lesbouskottaviksi tarkoitetut sarjat floppaavat aivan yhtä tiuhaan kuin muutkin, on vähän kyseenalaista nostaa kys. termiä erityisen ihailtavaksi ominaisuudeksi juuri yurin suhteen. Kullekin tyylille on oma lukijakuntansa joka ei suurella todennäköisyydellä ole koskaan niputettavissa hikisiksi otakusediksi, vaikka kuinka tekisi mieli korostaa omaa pätevyyttä, hienostunutta makua ja matonsyönti-fu:ta dissaamalla sitä osiota mikä itselle on täysi DO NOT WANT.

Okei, koskettava arkirealismi ja henkeäsalpaava taiteellisuus ovat hieman eri asioita kuin peruspaneskelu, mutta luojan kiitos ne eivät kuitenkaan ole mitään pakollisia piirteitä, sillä vaikka Plica on hilpeä, Honey & Honey samaten, Blue Drop vetää jalat alta ja Sasameki Koto saa ~herkistymään~ (tai raivostumaan koska joillekin se on lähinnä lesbloitatiivinen kokemus) niin ei olisi ehkä sittenkään mielekästä, että vain sen kaltaiset ja tasoiset tuotokset luokiteltaisiin "aidoksi yuriksi" - loppujen lopuksi niidenkin onnistuminen on lähinnä kiinni tekijän taidoista. Ja sanotaan esim. Urushiharasta mitä vain, niin aivan varmasti hänen teoksensa ovat "aitoa yuria" kaikista tirkistelyviboista huolimatta.

Sasameki Koto on muuten ihan vakavasti puhuen yksi parhaista sarjoista joita olen viime vuoden aikana alkanut seuraamaan, eksploitaatiota tai ei.

Hen.

Tämän blogientryn aikana kukin lukija saa kirkua ääneen vain kerran, joten valitkaa hetkenne huolella!

Hei, olen Kaino ja luen Hen:iä. Minulla ei ole siihen mitään hyvää syytä, se ei anna tyylikästä kuvaa yurimangamaustani, se tuhoaa minua hitaasti sisältäpäin ja voisin lopettaa sen lukemisen koska tahansa. Paitsi että en voi!

Tämä tiivistää lukukokemukseni aika hyvin.

Hen:iä on vaikea kuvailla lyhyesti, niin juonen kuin yleisen WTFnkään puolesta, mutta yritetään. Chizuru Yoshida on puoliksi amerikkalainen ja siis puolet pidempi kuin normi japanilaistyttö (mutta onneksi Henin maailman miehet ovat vielä Yoshidaakin pidempiä), vaaleatukkaisempi ja anorektisen laiha paitsi buubseista jota ovat paitsi rumat myös järkyttävän rumat. Kaikkien ikävintä on, että kys. bosia myös on loputtomasti, tai siltä ainakin ensin tuntuu ennenkuin aikaa myöten silmä tottuu Hiroya Oku:n groteskiin tyyliin. Sitä odotellessa pitäkäätten hauskaa katselemalla esim. hahmojen korvia, voin luvata ettette pitkästy!



Titzilla, siis Yoshida, on aina olettanut olevansa hetero, mutta ottaakin ja ihastuu luokkatoveriinsa Azumi Yamadaan. Suorasukaisena tyttönä Yoshidaa ei paljoa pidättele pikkuseikat kuten esim. vastapuolen suostumus tai mielipiteet, joten tötteröt tanaan ja hyökkäykseen! Kohdetta tämä aluksi ahdistaa rutosti koska huolimatta siitä miten yuri yleensä asiat esittää, ei todellakaan ole kivaa joutua hervottoman amatsoonin puoliväkisin humppaamaksi! Joten tämän suhteen Hen yllättäen korjaa potin. Se on kaikesta kieroudestaan huolimatta paikka paikoin realistisempi kuin moni miellyttävämpi sarja. Plussaa myös Yoshidan kursailemattomasta luonteesta: mimmiltä sujuu mikä tahansa, mikä jotenkin tuo häntä - omasta mielestään - lähemmäs Azumia.

Munkin isä naureskelisi hyväksyvästi jos juoksentelisin kotona muna pystyssä.

Sivuhahmoja putoilee mukaan satunnaisesti ja ne pysyvät matkassa kiitettävän kauan, eli yleensä juuri sen verran että ne alkavat oikeasti kiinnostaa. Ensin kun pitää aina päästä yli niistä perversioista joita lähes JOKAISELLA Yoshidaan jotenkin liittyvällä hyypällä on. Ja ne kaikkein normaaleimmat ottavat tietysti pahiten osumaa, kuten voi odottaakin.



Väliin pikainen varoitus: älä edes harkitse lukevasi tätä mangaa jos sinua ahdistaa jatkuva epäloogisuus, non-con, toisen huumaaminen seksiä varten (go! go! Yoshida-chan! no joo saa se itsekin osansa), maanjäristyksen takia loukkuun jääneen tissimonsterin päälle pissiminen, tyttöpoikatytöt joiden sukupuolesta ei ota erkkikään selvää, rumat tissit, rumat korvat, rumat kaikki, insestivihjailut, raiskaileva pikkupoika jne jne. Henin kiusallinen puoli on ennen kaikkea se, että se tuudittaa luulemaan että pahin on jo nähty kun se itse asiassa on koko ajan vasta edessäpäin...

NO MIKSI HEMMETISSÄ MINÄ TÄTÄ LUEN?

Voi kuule jos tietäisi! Voin syyttää junaonnettomuussyndroomaani vain osittain, sillä välistä minua alkaa ihan aikuisten oikeasti kiinnostamaan mitä seuraavaksi tapahtuu.
Sanottiin Henistä mitä muuta tahansa niin se on ainakin kuolematon totuus, että lukijalla ei ole mitään tsänssejä arvata etukäteen mitä on luvassa. Pahinkin aavistus toteutuu kymmenen potenssiin pahempana eikä Oku jätä mitään kokeilematta ainakaan hyvään makuun vedoten! Mutta silti - ja ehkä juuri siksi - sarjaan on koukuttumisvaara.

Oli ne pakko näyttää, sori.

Jatkuva väärinarvaaminen on omiaan tekemään uteliaaksi, samaten valtaisalla WTF-laakilla on vähintään turruttava vaikutus. Alunperin saatoin jättää osia lukematta koska yyh ei vaan kiinnostanut, mutta sitten jotenkin aloin lukemaan ja sille tielle olen jäänyt. Mikään muu sarja ei saa minua takomaan päätäni kirjahyllyn kulmaan ja sitten lukemaan vielä lisää. Lisäksi olen tässä aikojen saatossa jopa alkanut hieman välittää sarjan hahmoista, sillä toisinaan ne alkavat vaikuttaa loogisilta - peskää minut tulella!

Apua mitä eiii se puhuu kerrankin järkeviä!

Tässä vaiheessa alkaa tulla epämiellyttävä fiilis että olen käyttänyt tähän blogientryyn enemmän huutomerkkejä kuin koko blogiini tähän mennessä...

Tokimeki Mononoke Jogakuen.

Englanninkieliseltä nimeltään Heart-Pounding Excitement at Mononoke Girl's Academy joten suonette anteeksi että käytän mieluummin alkuperäistä nimeä. Tätä piirtää Nangoku Banana, joka on virkistävä uutuus ainakin minulle. Tokimeki on niin uskomaton tapaus etten itse ole ainakaan lukenut mitään vastaavaa! Yleensä sarjoissa joita seuraan on aina jotakin joka käy hermoilleni, mutta Tokimekiä fanitan täysin kritiikittömästi.

Mutta asiaan. Tarina kertoo tytöstä nimeltä Arare, jonka elämässä tärkeinä päivinä on aina satanut. Niin sinäkin päivänä kun pitäisi aloittaa lukio, joten Araren äiti jonka tukka menee hirveään sotkuun kostealla säällä ei pääse saattamaan häntä. Arare päättää matkalla oikaista hautausmaan halki, ja siellä tietysti DUN DUN DUUUNN vastaan kävelee kaunis nainen jonka kaula venyy yllättäen metrikaupalla. Sitten täti tuumaa että Arare on tod. näk. uusi opiskelija joka yrittää lintsata ja kiskoo hänet mukaansa Mononoke -tyttökouluun jonka kaikki opiskelijat ja opettajat ovat perinteisiä japanilaismonsuja.


Heti alkuun käy selväksi, että täällä ei ole fiksua olla ihminen, ne kun kuuluvat useammankin hirviön ruoka/raiskauslistalle. Arare keksii hädissään olevansa ame-onna, sadenainen, ajatellen karkaavansa koulusta ensi tilaisuuden tullen... mutta hups, sisäoppilaitoksesta ei ole helppoa tämä pakeneminen. Onneksi heti löytyy yksi ystävällinen Kiri-niminen nekomata-tyttö ja kämppiksenkin kanssa käy, köhöm, tuuri, sillä vaikka Perolle ihminen maistuukin niin akaname:na hän tyytyy vain nuoleskelemaan Ararea. Akaname on "liannuolija" johon yleensä vetoavat vessanpöntöt yms, mutta ihminen on hyvä myös, eikä Peroa pysty asiassa pettämään. Onneksi juuri tämän takia Pero on ihmismyönteinen kuten Kirikin (nekomata on alunperin kissa, ja suurin osa niistä pitää ihmisistä vaistomaisesti) eikä häntä täten ilmianneta.

Muutoin mononokeja on aikalailla laidasta laitaan. Osa, kuten lehmätyttö tuossa, pistää kyllä miettimään ANTEEKSI MITÄ, JAPANI -tyylisiä ajatuksia... Sateenvarjohirviö? Löytyy. Tofuhirviö? Juuup. Takaraivosyömäri? Heheh. Ai niin, mainitsinko, että lehmätytön maitoa juomalla bosat kasvavat valtaviksi?
Mutta ei huolta, joukosta löytyy ihan perus ukkosöttiäisiä ja kappojakin.

Rokurokubi-sensei on aika iih.

Mutta muissa ongelmissa piisaa, sillä mononoke-tytsyt ovat, kuten mainittu, raiskausintoista sakkia, ja sekstailu jonkun niistä kanssa tekisi Ararestakin youkain. Sen lisäksi siis, että osa hirviöistä saattaisi huvittelun jälkeen todeta olevansa myös nälkäinen. Tietysti niin kauan kuin Ararea ei tunnisteta ihmiseksi on ainakin henkikulta suojattu, mutta valitettavasti ihmisissä on tietty piirre jota yhdelläkään hirviöllä ei ole ja jonka paljastuminen on estettävä hinnalla millä hyvänsä. Ja jos ei vaikeusaste ole vielä tasolla eeppinen niin lisätään peliin vakava ihastuminen mononokeen...


Tokimeki Mononoke on virkistävää luettavaa, sillä valtavirrasta poiketen se on oivaltava ja hilpeä, eikä kyllä jätä mitään sekopäisyyttä kokeilematta. Youkaiden erikoiskyvyistä ja -ominaisuuksista revitään kaikki mahdollinen hupi irti ja muistetaan myös näyttää paljasta pintaa varsin soveliaassa määrin, mikä on tietysti hyvin tärkeää minulle. Jotenkin se silti onnistuu tästäkin huolimatta olemaan myös vakavastiotettava rakkaustarina jossa osapuolilla on oikeasti sellainen ongelma, joka pitää heidät erossa toisistaan. Lisäksi Arare on juuri sellainen idiootti kuin teinit tuossa iässä vain osaavat olla, noh, ehkä hieman korostetusti mutta häntä on jotenkin todella helppo ymmärtää. Ja myös tsempata, sillä jostain syystä minulle ei ole vielä kertaakaan tullut minkäänlaisia aggroja Ararea kohtaan vaikken yleesä jaksa perus yuri-idareita kovin kauaa.

Yksi Tokimekin vahvimmista puolista onkin sen päähenkilö. Hieman surullista, ettei asia ole näin 80% yurista mutta kerrankin rupesin aidosti välittämään päähenkilön ongelmista (yleensä minua kiinnostavat enemmän sivuhahmot jotka joutuvat kärsimään niistä). Ja vaikka Ararekin tekee hölmöyksissään pahan virheen en oikein pysty syyttänään häntä siitä. Ero tulee vaikuttimista: siinä missä suurin osa yurisankarittarista pelkää lähinnä maineensa puolesta, Ararella on sentään pelissä aika paljon muutakin, esmes se että mononokena ei tarvitsisi sentään jatkuvasti pelätä tulevansa tapetuksi inhottavilla tavoilla, mutta hirviönä ei tietenkään olisi mitään paluuta takaisin omaan maailmaan. Mutta on Araressa muutakin. Arare ei ehkä ole mikään järjen jättiläinen mutta hänellä on käytännön tajua ja selvä käsitys siitä miten toisia sopii ja ei sovi kohdella. Jälleen tuntuu hieman hoopolta hehkuttaa tätä mutta valitettava tosiasia on että suurin osa yurisankarittarista ei kerta kaikkiaan näe omaa napaansa pidemmälle.

Suosittelen tätä sarjaa lämpimästi. Piirrosjälki on kaunista, hahmot mielenkiintoisia ja ne on kehitetty ajatuksen kanssa niin, että niistä alkaa oikeasti välittämään. Pienet välitarinat ovat oivaltavia ja lennokkaita, ja itse päätarina on vauhdikas ja mukaansatempaava, mutta kestää silti useita lukukertoja. Tunnelma muuttuu hilpästä sekshykkääksi ja siitä sydäntäsärkeväksi yhden aukeaman aikana mutta jotenkin silti uskottavasti. Oikeasti, nyt alkaa tuntumaan että luen sitä jotenkin silmälaput silmillä mutta en kyllä silti keksi mitään huonoa Tokimeki Mononokesta!