Morishima Akiko.

Ajattelin tämän taiteilijan ansaitsevan oman kappaleensa, useastakin syystä. Yksi niistä epäilemättä on se, etten ole oikein päättänyt mitä mieltä hänen töistään olen.


Hyvinä puolina on heti alkuun mainittava hervottoman suloinen piirrosjälki. Kaikki ovat kauniita tai söpöjä tai muuten vain ylenpalttisen vetoavia, hahmot rakennetaan tunnontarkasti pukeutumistyyliä ja luonteenpiirteitä myöten ja myöskin paljasta pintaa näkyy kiitettävissä määrin. Hahmot ovat - tiettyyn pisteeseen asti - uskottavia ongelmineen ja hankaluuksineen. Mutta, ja tässä onkin iso mutta, juonikulku on usein heppoisaa. Jokainen ristiriita ratkaistaan samassa chapterissa, pienimmätkin tappelukset aikaansaavat sivukaupalla siirappimaista julistamista aiheesta "kuinka paljon me toisiamme rakastammekaan, ikuisesti, ikuisesti, ja ikuisesti me sen tahdomme muistaa!" Enkä muuten ylilyönyt tuossa lauseessa ettäs tiedätte, Morishima Akiko nyt vain on sellainen.

Haittaisiko tämä oikeasti niin paljon on eri asia. Akiko on moe-täti läpikotaisin joten minkään muun olettaminen häneltä olisi hieman typerää (vaikkakin toivominen lienee sallittua). Lähes kaikki hänen työnsä, mitä nyt olen niitä lukenut, ovat ällösöpöjä ja niissä on takuuvarmasti onnellinen loppu jossa juostaan slo-mo onnellisesti hymyillen kohti tai poispäin kamerasta, joten tietynlainen ennalta-arvattavuus toisinaan pilaa sen pienenkin jännitteenpoikasen mitä tarina yrittää ylläpitää.


Mutta tämä ei silti tarkoita, ettäkö imellystarinat olisivat mitenkään epäonnistuneita. En vain kuulu niiden kohdeyleisöön. Akiko tarjoilee kaunista ja kevyttä viihdettä jolla ei ole maailmoja pelastavia tarkoitusperiä, ja ottaen huomioon normiyuritarjonnan on vaihteeksi virkistävää lukea tarinoita joissa hahmojen sukupuolisuuntauksesta ei tehdä älytöntä numeroa ja jossa kaikki varmasti saavat toisensa ilman, että kukaan kuolee, paljastuu tyttöystävänsä siskoksi tms. kuten valitettavan usein on asianlaita niissä yurimangoissa, joita itse suosin. Tunnustaen oman melodraaman- ja teatraalisuudenkaipuuni en voi arvostella Akikon töitä siltä osin, mitä makuasioihin kuuluu.


Sitäpaitsi Akikon töistä löytyy todellisia helmiäkin, esimerkiksi "We're Aiming for Love Now", joka on sekä moeburst että tarinana äärimmäisen mielenkiintoinen. "Relieving Stress" oli myös hilpeä! Tosin molemmat tarinat ovat hyvin lyhyitä, mistä käy hyvin ilmi Akikon vahvin osa-alue eli pienten, kauniiden tarinoiden kerronta. Jopa pidemmät teokset kuten Hanjuku Joshi saavat aikaa tunteen siitä, että ne olisivat itse asiassa sarja lyhyitä tarinoita jotka liittyvät toisiinsa vain siten että pääosissa ovat samat henkilöt.

Kuitenkin se yksi kritiikinpoikanen pysyy, juuri tuohon pakko-onnellisloppuihin liittyen: ongelmanratkaisu Akikon töissä on tosiaan aika ajoin puolivillaista ja kiirehdittyä. On kuin Akikon mieli palaisi takaisin onnelliseen olotilaan tuntien valtavaa syyllisyyttä hahmojensa kiusaamisesta, ja pienikin ryppy rakkaudessa siloitetaan niin vikkelästi kuin mahdollista antamatta tarinan yhtään elää omalla painollaan.

Hätiköinti pilaa jotakin teosten todenmukaisuudesta. Aika harva pariskunta oikeasti saisi sovittua mustasukkaisuusriitansa kolmella lauseella, sanon vaan! Vaikka kuinka sen jälkeen seuraisi viisitoista sivua hempeää parisuhdetoimintaa vaakamambon muodossa, töksähtävät tarinat näinä "oo koo nyt rakastan sinua vaikka olin vihainen vielä viime ruudussa!" -hetkinä. Joten tässä on juuri se kohta missä hahmosuunnittelu ja niiden kehitys onnahtaa ikävästi.


Mutta vielä olisi lisää hehkuttamista aiheesta mitä kaikkea Akiko on mestarillinen esiintuomaan! Kuten sanottu, hahmot ovat kauniita ja varsin usein vähäpukeisia ja taipuvaisia nakkaamaan vähätkin releensä nurkkaan lemmen tähden. Ja minuunhan tunnetusti vetoavat asiat joskus ihan pelkästään visuaalisista syistä (Secret of Moonacre on maailman surkein fantsuleffa mutta katsoisin sen vaikka kuinka monta kertaa niiden haitariperähameiden takia), joten luen Akikoa itsepäisesti siirappilopuista huolimatta. Kai sen draaman voi Shiroi Heyastakin käydä hakemassa jos sitä niin tarvitsee.