Shiroi Heya no Futari
Ryoko Yamagishin "Valkoisen huoneen pari" saa itseoikeutetun kunnian aloittaa. Kyseessä on nimittäin yksi uraauurtavimmista (ja tunnetuimmista) teoksista yurin alkuajoilta, jonka klassinen yurijuonikulku on vaikuttanut myöhempiin teoksiin aina tähän päivään asti.
Näin kuollaan näyttävästi auto-onnettomuudessa true thing no lie.
Resine Poisson on hitusen höpsö ja hössö orpotyttö, joka haluaa ehdottomasti samaan sisäoppilaitokseen jonka hänen äitinsä aikoinaan kävi. Perillä hänelle valkenee nopeasti monta asiaa joista ykkönen on, että huonetoveriksi siunaantunut Simone D'arc on varsinainen megabiatch joka tulee ja menee miten lystää, käy koulua jos siltä sattuu tuntumaan ja haukkuu Resinen itkupilliksi jos tätä alkaa masentaa. Resine on kuitenkin aivan liian hyväntahtoinen tunteakseen asian johdosta muuta kuin alemmuutta - Simone kun on cool ja kokenut ja Resine haluaisi jotekin alusta asti tulla hyväksytyksi.
Kumpikaan tytöistä ei ole oikein tyytyväinen elämäänsä. Omalla tahollaan orpo mutta ylisuojeltu Resine ei uskalla tehdä mitään poikkeavaa ja ihailee Simonen itsevarmuutta. Simone taas kadehtii Resinen turvallista taustaa, jota hänen oma aina reissussa oleva äitinsä ei ole koskaan pystynyt eikä pahemmin viitsinytkään tarjota. Tytöt kuitenkin täydentävät toistensa vajeet hyvin ja yllättäen välit alkavat lämmetä pikavauhdilla.
Kouluvuosi huipentuu näytelmään "Romeo ja Julia", jonka miesosia tottakai esittävät naiset - tyttökoulu juu sii. Resinelle lankeaa Julian rooli yhteistuumin, jolloin Simone jota ei ensin meinannut näytelmä vähempää kiinnostaa yllättäen ilmoittaakin kivenkovaan tahtovansa Romeoksi, oltuaan sitä ennen täysin välinpitämätön koko näytelmää kohtaan. Ja kuten teemaan kuuluu, näytelmään kuuluva suudelma esitetään varsin höm höm antautuvasti.
...nnnäin!
Mutta Shiroi Heya ei olisi Yamagishin teos jos se päättyisi onnellisesti. Tyttöjen välinen suhde tulee ilmi ja varsinkin epävarma Resine kokee ympäristön paheksunnan nahoissaan. Lopulta Resine dumppaa Simonen, ottaa hysteerisyyden puuskassa hatkat ja käytännössä juoksee kotiin koko matkan kaatosateessa. Simone, tottuneena siihen että hänelle tärkeät ihmiset hylkäävät hänet ikiajoiksi, ei tietenkään ota tätä kovin hyvin ja eihän siitä sitten mitään hyvää seuraakaan...
Shiroi Heya no Futari on ehkä melodramaattinen ja paikka paikoin epärealistinen, ja klisheteematkin lyövät naamalle kuin tonnin leka, mutta se on silti kestänyt aikaa hyvin. Lisäksi täytyy muistaa että vaikka koulunäytelmässä suuteleminen onkin yuriteema ykkönen joka on nähty siljoona kertaa, ei se vielä tämän teoksen valmistumisvuonna sitä todennäköisesti ollut. Olen muuten välillä miettinytkin kuinka paljon Shiroi Heyasta on otettu vaikutteita myöhempiin yuriteoksiin - lasketaanpas sen ns. "tavalliset yuriteemat":
~ cool, kokenut oneesama + höpsö neko - check
~ tyttökoulu - check
~ alussa mysteerinen vihamielisyys tyttöjen välillä - check
~ joka johtuikin lapsuuden traumasta ja oikeasti ne pitivät toisistaan ensinäkemältä - check
~ neko pyörtyy ja tachi vie terkkarille - check
~ tachi on tosi haka urheilussa - check
~ "hups kaaduin vahingossa päällesi joten röhnötän nyt sitten tässä" - check
~ koulunäytelmä - check
~ joka on Romeo ja Julia - check
~ jossa suudellaankin oikeasti - check
~ apua romanssi tuli ilmi ja nyt meitä vihataan! - check
~ hahmokuolema - check (tämä tosin on nykyään pehmennetty usein mukahahmokuolemaksi ja kunhan nyyhkäilyt on nyyhkäilty voidaan "raato" palauttaa henkiin ja sitten eikun dildot kehiin)
~ toinen hahmo muuttaa itsensä/sydämensä kiveksi ikiajoiksi, bitches - check
No okei, aika moni tuon listan osa on tuttuja ihan mistä tahansa viihteestä, mutta harvemmassa ovat ne ei-yuri (tai yaoi, vaihda tyttökoulu poikakouluun) -teokset joista tuo koko kombo löytyy.
Tämän tyylisuunnan teoksia lukiessa tulee vähintäänkin hengästynyt olo, kun tarina vain lisää kierroksia vaikka tuntuisi siltä että ollaan menty täysillä jo sivulta kaksi lähtien. Minuun kuitenkin vetoaa tällainen ylilyövyys. Vanhoissa yuriteoksissa on jotakin viehättävän viatonta. Rakkaus on niin vakava asia että kaikki muu saa jäädä, tulevaisuutta ei paljoa mietiskellä ja kaikki on enemmän tai vähemmän mustavalkoista. Pahat teot palkitaan kurjalla lopulla, parhaatkaan aikomukset eivät takaa mitään eikä lopussa kukaan koskaan saa juuri sitä, kenet haluaisivat. Kuitenkin hahmot ovat, varsinkin rakkaudessaan, niin epäitsekkäitä etteivät edes yritä vaikuttaa asioiden tilaan, vaan mieluummin alistuvat tilanteeseensa kuin esim. yrittävät saada vastapuolta muuttamaan mieltään.
Ennen kaikkea nautin tarinoista joissa heittäydytään tunteiden vietäväksi, mikä on hieman hämmentävää ottaen huomioon että oma julkinen tunne-elämäni on enemmän tasoa kyräilyä kulman takaa. Ehkäpä kompensoin vajeitani lukemalla niiden vastakohdista, tiedä häntä. Onnekseni tämä yurin tyylisuunta ei suinkaan ole jäänyt historian hämäriin vaan esimerkiksi juuri Ryoko Yamagishi itse toteuttaa yhä uskollisesti itseään draaman kuningattarena - katsokaa vaikka tuossa paria entryä aiempi arvosteluni Hatshepsutista. Jotenkin tällainen täysin avoin, rehellinen tuuletus tuntuu kovasti raikkaalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti