12 Days.

June Kimin 12 Days on lyhyt tarina, joka perusteiltaan on hyvin tavanomainen yurissa: pari eroaa toisen mennessä naimisiin. Tähän tavanomaisuus loppuukin, mikä nostaa 12 Days:in aivan eri sarjaan. Tarina myös perustuu osittain tositarinaan, jonka tekijä kuuli tuntemattomalta naiselta - ei käy ilmi kuinka paljon ja miltä osin - ja oli tekijän mukaan myös hänen oma tapansa työstää sydänsurua. Suoria viittauksia löytyy myös antiikin aikaan, Maussolusin vaimoon kuningatar Artemisiaan.

Jackie Yuenin entinen tyttöystävä Noah Yoon on kuollut auto-onnettomuudessa paluumatkalla kuherruskuukaudeltaan. Noah jätti Jackien mennäkseen isänsä toiveiden mukaisesti naimisiin, eikä Jackie ole ehtinyt käsitellä eroaan mitenkään ennenkuin on liian myöhäistä. Noahin velipuolen, Nickin avustuksella Jackie hankkii itselleen Noahin tuhkat aikomuksenaan juoda ne kahdessatoista päivässä jonkinlaisena ylipääsyrituaalina.

Tarina on hienovarainen ja todenmakuinen, sekä hahmoiltaan että tapahtumiltaan. Mitään ei anneta valmiina, vaan asiat selitetään viittauksin ja takautumien avulla rauhalliseen, melankoliseen tahtiin. Jackie, joka muutoin on ylpeä mutta herkkäpintainen ja haavoittuvainen, antaa itselleen vihdoin luvan muistella Noahia, ja Nick auttaa häntä selittäen sisarensa taustoja ja niitä asioita, joita Noah ei itse ollut Jackielle kertonut. Kerronta pyörii pitkälti ihmissuhteiden kiemuraisilla väylillä ja kyselee, mitä tarkoittaa olla hyvä isä, entä tytär, entä rakastettu? Mitä asioita tulee eniten katumaan, entä mitkä muistot jäävät mieleen päällimmäisinä? ja nämä pienet mutta täsmällisen tarkasti esitetyt polut tuovat esiin motiivit kunkin hahmon käyttäytymisen taustalla ja sen, että loppujen lopuksi mikään ei välttämättä ole kenenkään syytä.

Artemisiaan viitataan muutenkin kuin tuhkan juomisella (Artemisia joi aviomiehensä - joka oli samalla hänen veljensä btw - tuhkat tullakseen tämän uurnaksi): esimerkkinä Nick, jonka tunteet Noahia kohtaan ovat vähintään hämmentäviä. Nick ei oikein itsekään näytä tietävän mitä haluaa. Tämä hänellä on yhteistä sisarensa kanssa, sillä Noahkaan ei osannut löytää omaa tahtoaan asioiden suhteen. Sisarusten vertaaminen Jackieen, joka tietää varsin selkeästi mitä haluaa muttei pääse yli loukatusta omanarvontunnostaan sitä ottamaan, on mielenkiintoista: tragedian aikaansaamiseksi ei aina täydy tapahtua mitään erityisen dramaattista tai merkittävää. Täytyy vain olla epärehellinen itselleen.

12 Days käsittelee siis melko hankalaa aihetta, ja jos tuhkan juominen ajatuksena ahdistaa voi olla hyvä jättää se väliin. Toisaalta se olisi suuri menetys, sillä kyseinen tarina on aivan poikkeuksellisen kaunis ja aidon surumielinen ja aiheen rankkuudesta huolimatta sitä käsitellään tahdikkaasti. Jackie ja Nick ovat ne ainoat ihmiset maailmassa, jotka tuntevat Noahin läpikotaisin, mutteivät sittenkään kai kokonaan. Nick tietää mitä Jackie ei tiedä ja toisinpäin, ja tarina sovittelee yhteen näitä paloja näyttäen lopulta kokonaisen kuvan siitä, kuka Noah oikeasti oli, ja se vasta onkin yllättävää.

(Loppuun lähes kaikki tästä tarinasta kirjoittaneet kysyvät aina, tunnetko sinä, lukija, jonkun jonka joisit, joten ehkäpä minä jätän sen tällä kertaa kysymättä. Varsinkin kun se jostain syystä kuulostaa suomeksi kirjoitettuna himpusti makaaberimmalta kuin mitä on tarkoitus.)

Oniisama He vs. Maria-sama ga Miteru.

Koska yuri tarvitsee eskapismia, se tapahtuu hyvin tavanomaisesti elitistisissä tyttökouluissa je ne saavat nyt ihan oman postauksensa. Tarkemmin ottaen valikoin joukosta vielä sellaiset tyttökoulut joissa pyöritetään ilmiselvää trololo-suosikkijärjestelmää, joka asettaa opiskelijat eriarvoiseen asemaan, eli Oniisama He ja Maria-sama ga Miteru, olkaatten hyvät, hehtaaripostaus tiedossa!

Oniisama He:n etuoikeutettujen koulussa toimii jonkinlainen oppilaskunta, "siskosysteemi", joka kelpuuttaa jäsenikseen vain neidoista täydellisimmät. Laadun luokittelussa käytetään sekä itse ansaittuja että synnyinlahjaksi saatuja kriteerejä, joten arvata voi ettei tällaisessa systeemissä ole mitään a) järkeä, b) reilua tai c) toimivaa. Päinvastoin, kukaan hiukankaan teinityttöjen mentaliteettia tunteva voi jo näistä kohdista päätellä ettei tuosta ole tulossa kuin sanomista. (Ennen lukemista varoitus koulukiusaamisesta, brainfukista, väkivallasta, itsetuhoisuudesta, huumeista, syövästä, insestistä ja... no jos unohdin jotain niin tulkaa avautumaan baarissa joskus, en minäkään voi muistaa kaikkea Oniisama He:n triggeroivaa sisältöä!)

Mutta Oniisamassa on silti blingaavia tissejä!

Koulun suosikkien joukossa on yksi yltiöfeminiininen ja kaksi hyvin maskuliinista naishahmoa, ja heidän lisänään päähenkilöinä yksi höpsö neko ja yksi hullu sekopää, eli Riyokon normikalusto liikenteessä täydellä lastilla. Draama sujuu juuri niinkuin tyttökouludraamat yleensä, eli tää tykkää tosta mut se ei oo lesbo, ja sit tää tykkää tästä mut se tykkääkin tosta joka tahtoo tappaa sen, ja sit vähän turhan läheistä siskorakkautta. Ihan tulee oma lukioaika mieleen, eikö totta? Ja kaiken kruunaa aivan käsittämätön määrä julmuutta jota ei voi toisilleen kohdistaa kuin suuri joukko nuoria neitoja, joiden mielestä joku heistä on saanut enemmän kivaa kuin ansaitsisi.

Maria-sama ga Miteru eli tuttavallisemmin Marimite aloittaa samoista tunnelmista, eli taas on etuoikeutetussa tyttökoulussa etuoikeutettujen, ihailtujen tyttöjen suljettu ryhmä joka kelpuuttaa lisää jäseniä hyvin suljetulla systeemillä. Itse asiassa valikointi on vielä Oniisamaakin tiukempi, kun kukin arvostetun oppilaskunnan neitosista valikoi itselleen yhden ainoan pikkusiskon - yleinen käytäntö kys. koulussa, vanhemmat tytöt puuhastelevat itselleen siskoja nuoremmista ota rukousnauha ota ota - joka sitten saa automaattisesti sisäänpääsyn "ruusuklubiin". Ruusuja ihailevat kaikki ja rakastavat kaikki ja kukaan ei ole mustis vaan iihkis iih kuinka onkaan ihanaa että sinusta tuli ruusun pikkusisko!

Olet ylläristi elitistien ryhmässä: näin sinulle käy Marimiten koulussa...

...ja näin Oniisaman koulussa. Huom. Kaoru no Kimi on sitten syytön tuohon kiertokirjeeseen.

Marimite ei tosiaan käytä mitä mainiointa, realistista draamapotentiaaliaan eli teiniximustasukkaisuutta ollenkaan. Ei se kyllä käytä juuri mitään muutakaan dramaattista, vaikka väittää kyllä koko ajan olevan menossa jotakin elämää suurempaa. Tämä ei vain välity lukijalle mitenkään, kun kaikki ongelmat ratkeavat itsestään ja pahemmin yrittämättä, aina lopussa on kaikki hyvin ja jos manga käyttäisi elokuvien tehokeinoja päättyisi jok'ikinen Marimiten tarina siihen, kun kaksi tyttöä juoksee toisiaan kohti ikuisuuden slo-mo hiukset hulmahdellen ja lopuksi voidaan ehkä halata pikkuisen. Ja sitten päähenkilö hymyilee kuin jakoavain, mikä todistaa onnen juuri huipentuneen Disney-style.

Ehkä minua eniten ärsyttänyt asia oli kuitenkin eräs toistuva kerronnallinen virhe. Uskallan julistaa sen virheeksi sillä perusteella, että se sotii lyhyen tarinan kerronnan sääntöjä vastaan niin pahasti. Nimittäin: Marimite antaa ymmärtää, muttei ymmärrä antaa. Äidinkielen opettajani ilmaisisi tämän niin, että jos lyhyessä tarinassa näytetään ase, sillä on myös ammuttava. Marimite on pullollaan kohtauksia, joissa ensin ilmoitetaan lukijalle esim. että ooh tuolle hahmolle on käynyt jotain todella pahaa!!!!!!! ja lopussa käy ilmi ettei ollutkaan, hihi, sillä olikin vain kipeä viisaudenhammas [add slo-mo juoksemista ja pieni hali]. Tämä pilasi jokaisesta tarinasta kokonaisuudessaan sen osan jonka tarkoitus oli vauhdittaa tarinankerrontaa, latisti mielialani ja sai minut tuntemaan oloni huonolla tavalla huijatuksi niin usein, että ihmettelin miten jaksoin kahlata sitä lävitse niinkin paljon kuin lopulta kahlasin.

Marimiten ihmissuhteet vs.

...Oniisaman ihmissuhteet.

Toinen omaa lukunautintoani suuresti häiritsevä asia Marimitessa Oniisamaan verrattuna on se, että Marimiten tytöillä ei ole juuri idoli-ihastusta syvempiä tunnesiteitä toisiinsa. Toisaalta tämä on ihan realistista: ei voi läjätä tyttöjä pieneen tilaan, laittaa ne pariutumaan jollain ihme rukousnauhalla ja olettaa että niistä sitten tulisi oikeasti lesboja. Ongelma on, ettei yksikään Marimiten pariskunnista ole yhtään syvemmällä tasolla - tai että olisi edes niitä tasoeroja suhteiden välillä. Oniisama He, olkoon vaikka kuinka epäuskottava kannat kattoon -draamalaamailullaan, sentään esittelee ison skaalan erilaisia kiintymyksen muotoja. Löytyy omistushaluista ystävyyttä, ensirakkautta, sairasta ja vielä sairaampaa obsessiivista kiintymystä, uhrautuvaisuutta, vaikka mitä. Ja siinä missä Marimiten default setting on jotenkin siinä, että kaikki pyrkivät jonkun kanssa parisuhteeseen ei Oniisamassa käy niin välttämättä laisinkaan, tai ainakaan siten miten lukija olisi olettanut. Ensinnäkään kaikki Oniisaman hahmot eivät edes ole naisiin kallellaan, DUN DUN DUUUNN. Ei myöskään ole itsestäänselvyys kuka on hetero ja kuka ei.

HEart beAT  vs. Ah...h!! Those words...

No pakko on kyllä myöntää, että oli jo lähtökohtaisesti epäreilua asettaa nämä kaksi teosta vastakkain. Toinen on aika takuuvarmaa Kainonruokaa, toinen... ei. Kuitenkin aloin lukemaan näitä molempia odottaen jotain aivan muuta kuin mitä lopulta sain: Oniisaman varoitukset olivat vähän ööksis haluankohan varmasti lukea tämän ja alku tahmea, mutta sitten pidinkin siitä suuresti. Marimitestä odotin miellyttävää söpöilyä ja teinidraamaa, mutta sain ällösöpöilyä ja nolladraamaa. Toisaalta Marimite alkaa lupaavasti, ja jos siitä olisi tehty sarjan sijaan vain yksi kirja olisi se varsin pätevä teos, sillä aggrot alkavat nousta nimenomaan seuraavissa kirjoissa tulevasta toistotoistotoistosta, koska on ankeaa tietää koko ajan etukäteen mitä on tulossa. No, Oniisaman kohdalla sellaista pelkoa ei ole, voin vakuuttaa...

Helter Skelter.

Okazaki Kyokon Helter Skelter ei oikeastaan ole yurimanga siinä mielessä, että yuri ei ole sen pääteema. Siinä on kuitenkin yurielementtejä ja koska tarina itsessään on varsin kiintoisa, käytän tätä tekosyynä esitellä sen.

Helter Skelter on nimensä veroinen hillitön rytinäalamäki, josta jo alussa tietää ettei se voi päättyä kuin huonosti tai huonommin. Ririko on suosittu nuori malli, aina esillä, aina täydellinen. Kaikki haluaisivat olla Ririko: hän on luonnollisen kaunis, järkevä, hyväntahtoinen, avoin ja HEI KAIKKEA MUUTA. Oikea Ririko on tason 9000 sekopää, elää enemmän tai vähemmän huumattuna ja pakkomielteiden vallassa manipuloiden kaikkea ja kaikkia joita pystyy.
Hada Michiko on hänen managerinsa/assistenttinsa, nuori ja epävarma ja aina tulilinjalla. Michikoon Ririko purkaa satunnaisraivonsa jos siltä tuntuu, mutta tekee sitten 180 asteen käännöksen ja onkin yllättäen rakastettava ja ystävällinen. Nämä hyvät hetket ovat harvinaisuuksia mutta niitä Michiko kärkkyykin sitten epätoivon vimmalla, valmiina ihan mihin tahansa hyväksynnän toivossa. Ja kun sanon ihan mihin tahansa, tarkoitan sitä todella.

Kolmas juonen kannalta merkityksellinen hahmo on etsivä Asada, joka tutkii outoa sarjaa itsemurhia ja osoittaa Ririkoa kohtaan eräänlaista tieteellistä mielenkiintoa: Ririko on hänelle arvoitus ja palapelinainen, Asada antaa hänelle lempinimen "Tiikerililja" ja seuraa hänen edesottamuksiaan jatkuvasti. Ririkon kasvoissa, Asada sanoo, on jotain perin outoa. Osat eivät sovi yhteen, vaikka jokainen niistä erikseen otettuna on kyllä kaunis.

No ylläripylläri, eihän Ririkossa mitään aitoa olekaan: hän on käynyt läpi monta ilmeisen laajamittaista kauneusleikkausta, mikä tehdään selväksi kutakuinkin heti tarinan alussa. Ririkon elämän suurin kriisi on, kuinka kauan hän kelpaa maailman lemmikiksi. Aina on tulossa uusia, nuorempia, kiinnostavia kasvoja. Ja Ririko itse on jo pilalla, meni pilalle siitä hetkestä kun lähti kauneusleikkauksiin... nyt hän saa outoja mustelmia joita aina seuraa jostain syystä reissu takaisin samalle kauneusklinikalle missä hänet "tehtiin". Jotenkin tähän kaikkeen liittyy vielä tohtori, joka pakkosteriloi naisia ja teki lopulta itsemurhan.

Ihan ymmärrettävää: panin poikaystävääsi ja pakotin sinut katselemaan koska rakastan sinua.

Ririkon ja Michikon suhde, johon lopulta liittyy vielä Michikon poikaystäväkin, on pelkkä alistussuhde. Ririko ei tunne Michikoa kohtaan muuta kuin halveksuntaa, ja on hänelle ystävällinen vain tahtoessaan häneltä jotakin: seuraa, palveluksia, viihdykettä, mitä Ririkon mieleen milloinkin pälkähtää, ja Michiko on niin tukevasti tossun alla ettei kyseenalaista Ririkon käytöstä, yrittää vain liehitellä ja olla mieliksi. Jos eivät yurin parisuhteet yleensäkään ole sieltä terveimmästä päästä niin tämä ei edes yritä olla. Ririko tietää tuhoutuvansa vääjäämättömästi ja haluaa vain nähdä, miten paljon vahinkoa muissa hän ehtii sitä ennen saamaan aikaan.

Noh noh, älä jaksa olla vihanen vaik melkein hankin sulle potkut.

Koko lukukokemus on yhtä suurta aallonpohjaa, jossa liu'utaan vain syvemmälle eikä koskaan nousta. Okazakin piirrosjälki, jota aluksi karsastin suuresti, alkoikin kiehtoa minua epätäsmällisyydellään ja elävällä viivankäytöllään, ja nyt olen ihan lääpälläni hänen tyyliinsä. Tarinankerronta on vauhdikasta mutta siinä pysyy yllättävän hyvin mukana, vaikka hahmoista pitämisen kanssa on vähän niin ja näin - yllätyin silti siitä kuinka paljon lopulta tykkäsin Ririkosta. Hänessä kun ei kerta kaikkiaan näytä olevan mitään erityisen ylevää, Ririko on ihmisromu, peruuttamattomasti rikki ja vielä häijynpuoleinenkin. Michikoon aloin suhtautua kuin Ririko itse: ärsyttävä pikku nyyhky jolla on ärsyttävä nyyhky poikaystävä, uskomaton tomppeli joka tekee ihan mitä vain jos sille pikkuisen hymyilee. Aika pelotttavaa pystyä samaistumaan psykopaattiseen, väkivaltaiseen tyttöystävään!

On hämmentävää lukea teosta, joka onnistuneesti esittelee maailman sairaan, tarkoituksellisen ilkeän päähenkilönsä silmin. Sitä, mihin kaikki päättyy, lukee haavi auki. Loppufinaali on niin uskomaton, ettei mitään sen kaltaista olisi voinut etukäteen arvata ja aivan viimeiseksi tulee se kaikkein suurin yllätys: Helter Skelter ei olekaan tarina itse vaan pelkkä prologi, selitys sille oikealle tarinalle jota hups, ei koskaan kerrota.

Huono maku, asenne vai tuuri?

Poor Poor Lipsistä kirjoittamisen jälkeen olen pyöritellyt mielessäni yurin suosittelemisen vaikeutta. On totta, että usein en innostukaan sarjoista joita minulle suositellaan, ja joskus suuret ennakko-odotukset voivat jopa pilata osaltaan lukunautintoa - jos minulle luvataan esim. historiallista oikeellisuutta, jokainen pikkunippelikin joka ei mätsää aikakauteen ottaa päähän, jos odotan hauskaa lukukokemusta niin vitsien on syytä olla uusia ja oivaltavia jne. Hankalinta on, että yuria on edelleen tarjolla verrattain vähänlaisesti, eli suuret odotukset kostautuvat melkein varmasti.

Sama ongelma koskettaa muutakin lesbokirjallisuutta. Sitä on vähän ja parhaat arvostelut tuntuu saavan aina jokin sellainen sepustus, joka ei itseeni nappaa ollenkaan. Anteeksi, mutta en jaksa lukea enää nyyhkistelyä sukupuolisesta suuntautumisesta ja kuinka se tuhoaa elämän. Aihepiiri oli ajankohtainen ja kiinnostava 80-90 -lukujen vaihteessa, jolloin kyllästin itseni kaikenmaailman "kukkuluuruu iskä olen lesbo APUA MIKSI TAPAT MINUT"-hörönlöröllä*, mutta nyt alkaa olla hankala ottaa vakavasti tarinoita joiden päämäärä on yksiselitteisesti mehustella homoelämän vaikeudella. Minun on tästä huolimatta silti parempi pidättäytyä julistamasta kys. kirjallisuuden merkkiteoksia kehnoiksi tms. koska aivan varmasti sillä on oma kiitollinen yleisönsä, eli kyseessä ei niinkään ole se että tavara olisi huonoa vaan se, etten jostain omasta, mahdollisesti epäkypsästä syystäni osaa arvostaa sitä.

Takaisin asiaan: yksi siis tykkää äidistä, toinen tyttärestä, jollekin ei riitä edes koko suku samassa haaremissa, joten saletisti on joku bloginikin lukijoista joskus ottanut suositteluni vakavissaan, lukenut jotain suuresti fanittamaani ja sitten ihmetellyt MV. Yurin lukijakunta kun on niin monentyyppistä. Kuitenkin juuri tästä samasta syystä suositteleminen on tärkeää: koska yuria on verrattain vähän ei uusia sarjoja välttämättä löydä ellei niistä joku aiemmin mainitse, eikä edes minulle tiukkoine kriteereineni (= tissit esiin tai draamavola yhteentoista!) aina käy niin, että olisin not impress by default jos joku kehtaa mainita jostakin mahdollisesti lukemisen arvoisesta sarjasta. Päinvastoin, ehkä noin puolet lukemistostani on itse asiassa jonkun toisen ensin löytämää, ja vaaditaan yleensä jonkin tason eeppinen turhautuminen ennen kuin luokittelen mitään itselleni epäkiinnostavaksi.

Toisinaan käy toisinkin päin, ja joku yleisesti lytätty/vahvojen varoitusten kera vihjattu teos vetoaa minuun kummallisesti. Ehkä varoittelu toimii samalla tavalla ennakkoasenteita aiheuttavasti kuin suosittelukin. Jos sarja ei sitten täytäkään näitä, alan antaa sille anteeksi vaikka mitä muita mauttomuuksia. Tai no en nyt ihan mitä tahansa, aloin lukemaan Maria-sama ga Miterua aikoinaan hieman uhmakkaasti koska "eihän se nyt ihan huono voi olla jos kaverit sitä haukkuu", ja huonostihan siinä sitten kävi. Löysin sarjasta tosin paljon hyvääkin, osin varmasti juuri tuon mainitun asennevammani takia, mutta ehkä siitä joskus lisää.

Harmi kyllä, en keksi asiaan minkäänlaista suoraa ratkaisua, jossa voisin pelkän tarinan nimekkeen lukemalla heti päättää mitä mieltä siitä olen. Jos keksisinkin niin vot, keksisin siihen heti lisäksi sellaisen toiminnon, joka välittää minulle automaattisesti tietoa uusista yurisarjoista joista varmasti pidän. Tätä kaunista uutta maailmaa odotellessa edelleen ainoa tapa löytää uusia sarjoja taitaa edelleen olla seurata suosittelua. Te lukijat olette todennäköisesti jo tulleet jonkinlaisiin johtopäätöksiin allekirjoittaneen mielipiteistä, joten sen suhteen toivon sentään ettei ikäviä ylläreitä tule...

Kuvituksessa käytetty sarjoja, joista minulla oli ennen lukemista aivan erilainen mielikuva kuin jälkikäteen: Gunjo, Kurogane Pukapuka Tai, Kashimashi: Girl Meets Girl ja Oniisama He.

*Hörönlörö on hieno sana, lainasin sen Stargaylta.

Claudine.

Sattui kohdalle sellainen vapaapäivä jolloin olisi pitänyt olla aikaansaapa ja tehokas, joten jumitin sitten koko päivän uudelleenlukien jälleen kerran yhtä 70-luvun suosikkiani, Ikeda Riyokoa. Useampi sarja siinä tuli luettua, mutta päätin olla radikaali ja blogata niistä siitä, joka ei oikeastaan ole yuria. Se kuitenkin lasketaan yhdeksi yurin historian merkkiteoksista, joten käytetään nyt vaikka sitä tekosyynä.
Päähenkilönä on sarjan nimen mukaisesti Claudine, joka esim. Rose of Versaillesista ja Oniisama He:stä poiketen tuntee itsensä oikeastikin mieheksi. Mutta onko yuri yuria, jos päähenkilö on transmies?

Varoituksen paikka muuten heti alkuun niille, jotka eivät Ikedaa vielä tunne: turha odottaa onnelllisia loppuja! Niitä voi olla - usein joku ihan kiva hahmo saa jonkun rakastamansa kumppanin - mutta harvemmin päähenkilölle. Claudine on lohduton tarina, psykiatrin muistelma jo edesmenneestä potilaasta, joka teki häneen aikoinaan suuren vaikutuksen.

Tarina sijoittuu 1700-luvun Ranskaan, ja kertoo Claudine -nimisestä transmiehestä ja hänen varsin onnettomasta rakkauselämästään. Claudine on 8-vuotiaasta lähtien tuntenut olevansa poika ja lapsena uskonut tulevaisuudessa muuttuvansa mieheksi. Kotona häntä onkin aina kohdeltu poikana, mikä lienee aristokraatin etuoikeus maasta ja ajanjaksosta riippumatta - kaikki poikkeavuus on vain eksentrisyyttä. Valitettavasti vain transsukupuolisuuteen ei tuona aikana ollut minkäänlaista hoitoa, lukuunottamatta tietysti psykologin istuntoja joille Claudinen huolestunut äiti hänet kuskaa. Aikansa ajatuksiensa kanssa painittuaan Claudine lopulta itsekin ymmärtää, ettei mitään kunnollista ratkaisua ongelmaan ole: hän on mies, mutta vaillinainen, epätäydellinen mies. Hän syyttää rakkaussuhteittensa epäonnistumisia sillä, että on väärässä ruumiissa ja tämä johtaa lopulta hyvin surulliseen lopputulokseen.

Claudinen elämän tärkeimpiä naisia on neljä.

Maura on palvelijatar Claudinen perheessä. Hän on simppeli, hyväntahtoinen, hyväuskoinen ja höpsö, Claudinen ensirakkaus joka rakastuu häneen myös. Claudine kuitenkin jää kiinni ns. housut kintuissa ja Maura lähetetään pikapikaa takaisin perheensä luo. Claudine passitetaan takaisin psykiatrille koska "saat kyllä leikkiä miestä mutta jumankauta et puhu jostain palvelijattaren naimisesta pliide".

Cecilia on Claudinea vanhempi, jo aikuinen nainen. Hän ei oikeastaan tunne Claudinea kohtaan juuri, mitään, mutta Claudinen kanssa hengailu suo oivan tekosyyn olla lähellä myöskin tämän isää... auts.
Cecilia tekee kuitenkin pahan virheen heilastellessaan saman miehen kanssa, johon hänen veljellään on suhde, ja huonostihan siinä käy, niin Cecilialle, Claudinen isälle kuin eräälle enemmän tai vähemmän ulkopuoliselle, jonka ainoa motiivi on varoittaa Claudinea. Kuunteleeko Claudine varoituksen sanaa ajoissa, sitä voidaan miettiä toki no ei tarvitse ei se mitään mieti.

Sitten on vielä Sirene, Claudinen elämän suurin rakkaus. Hän hyväksyy Claudinen tunteet ja pari muuttaa jopa asumaan kahdestaan, yrittäen pitää suhteensa muulta maailmalta piilossa. Sirene rakastuu lopulta Claudinen isoveljeen ja jättää tämän.

Entä se neljäs mainittu? Rosemarie ei suorastaan ole Claudinen "nainen" siinä mielessä, että vaikka Rosemarie on rakastanut häntä lapsesta alkaen ei hän missään vaiheessa päädy suhteeseen Claudinen kanssa. Harmi sinänsä, sillä Rosemarie on ainoa näistä neljästä, joka tietää Claudinen oikeasti olevan mies. Kuitenkin juuri Rosemarie on se, jolle Claudinelta ei liikene vastarakkautta, mikä on ihan normimeininkiä 70-luvun yurimangassa, sanon vaan. Kaikki muut tytöistä pitävät Claudinea naisena: ehkä hieman butchina, mutta naisena kuitenkin, ja juuri tämä estää heitä (mukamas) pitämästä vakavaa suhdetta yllä. Rosemarie on muuten juuri se, joka jää viattomaksi sivustakärsijäksi Claudine-Cecilia-Claudinen isä-Cecilian veli -neliödraamassa ja saa pahoja palovammoja kasvoihinsa.

Myöhemmin Rosemarie avaa puodin Pariisissa, ei koskaan mene naimisiin eikä edes ihastu kehenkään toiseen, vaan ainoana pysyy Claudinelle lojaalina loppuun asti.

Palatakseni alun kysymykseen, en valitettavasti tiedä edelleenkään onko Claudine oikeasti yuritarina. Voisin kuitenkin argumentoida, että kolme neljästä naisesta oikeasti olettaa Claudinen olevan nainen, ja heidän kauttaan nähtynä kyseessä nimenomaan olisi lesbovivahteita. Alleviivataan silti, että Ikeda kirjoittaa Claudinen psykiatrin luokittelemaan hänet transsukupuoliseksi, eli tekijä kyllä tietää mitä oli tekemässä, loppumaailmalta saattoi jotain mennä ohi.

No niin, Claudine on juuri sitä mitä luen kaikkein mieluimmin: 70-luvun yltiömelodraamaa kauniilla leijuntakuvilla höystettynä, ja lisäksi Ikeda on yksi henk. koht. suosikkejani. Hahmona Claudine vetoaa minuun samasta syystä kuin tämän tyylisten sarjojen hahmot yleensäkin: hän on niin kovin vilpitön ja tunteidensa vietävissä. Rakkaus on elämää suurempaa ja ihan oikeastikin elämän ja kuoleman kysymys, ja joka hetkestä pitää ymmärtää nauttia sillä koskaan ei voi tietää miten nopeasti kaikki menee pilalle. 

Poor Poor Lips.

Hayako Goton Poor Poor Lips on gag manga rikkaasta korukivikauppiaasta Otsuka Renistä (lol pun) ja hänen huippuköyhästä työntekijästään Okashi Nakosta (lol pun 2). Nako pestataan Renin liikkeeseen lähinnä sillä perusteella, että on ainoa hakijoista joka ei pelkää isoa pahaa lepsoa, ja suurin osa läpistä revitään näiden kahden erilaisisista tulotasoista. Mukana on tietysti muutakin vitsailua, mikä on hyvä ottaen huomioon, että Nakon rahahuolet ovat varmaankin pian ohitse - jo aloittaessaan työt hän neuvotteli vahingossa(!) itselleen 3000 yenin tuntipalkan ja olenkin odottanut sitä hetkeä jolloin tämä otetaan juonessa huomioon. Onneksi on silti aina se tosiasia, että Ren on ollut varakas koko ikänsä ja Nako vastaavasti köyhä, koska siihen ainakin voi aina palata.

Tämä ei välttämättä olisi kuitenkaan hyödyksi, sillä sarjan huumori on jo sellaisenaankin aika... kierrätettyä. Sori vaan, tykkään kyllä lukea sitä jne. mutta aina välillä tulee hetkiä jolloin ajattelen ettei ehkä ole ihan uusi asia vääntää vitsiä siitä, kuinka toinen osapuoli käsittää jotain väärin, tulee mustasukkaiseksi, mutta ulospäin teeskentelee ettei välitä. Ihmissuhteisiin perustuvat vitsit ovatkin tässä mangassa aika vanhoja eivätkä juuri jaksa viihdyttää muuten, kuin söötin piirrosjäljen perusteella.

Söötti nimenomaan onkin se sana, jolla Poor Poor Lipsiä voi parhaiten kuvata. Päähenkilöistä Nako on kymmenvuotiaan näköinen ja -kokoinen (mutta ihan oikeasti jo 21 joten ei ole kivasti lolia tässä yhtään, ei, on vain lolin näköistä), tyhmänpuoleinen ja tumpelo. Ja kaikkien gagien logiikan mukaan myös Ren on höhlä ja avuton, jotta saadaan puristettua varmasti kaikki hupi irti. Sarjan ainoa fiksumpi hahmo on palvelijatar Watase (lol pun 3) ja mahdollisesti Nakon entinen koulutoveri, Furui Keiki (lol pun 4). Toisaalta myös Keiki on osoittanut pienehköä ÄO:ta joten ei nyt luvata vielä mitään.

En oikein löydä Poor Poor Lipsistä mitään erityistä fanitettavaa. Piirrosjälki on sööttiä, mutta olen nähnyt söötimpääkin (moi Morishima Akiko!), parisuhde- gag-manga on aina hilpeää, mutta olen nähnyt hilpeämpääkin (moi Nangoku Banana!) ja varakkuuseroista tai lapsenkaltaisesta ulkonäöstä vitsailukaan ei niin järin originelli oivallus ole (moi Hatori Bisco!). Kyllähän se kelpaa tuollaisenaankin, mutta innostustasoni siihen on luokkaa jooh luen jos joku viittii postata LJ:n Daily Yuriin, en jaksa nähdä mitään vaivaa tän eteen. Mikä on suuri harmi, sillä haluan pitää siitä kovasti. Minulle suositeltiin tätä sarjaa alunperin ja tuntuu jotenkin petturuudelta etten nyt olekaan vaikuttunut siitä, tai etten nyt vain oikein tajua koko jutun hienoutta. Sarjassa on kuitenkin potentiaalia ja paljon sellaista, josta pidän by default, ja kerrankin olisi yuria aikuisista naisista köhköhvaikkeisiltänäytäköhköh. Ja silti ei sytytä. Eikö minulle ole mikään tarpeeksi?