Yoshitomi Akihito.

Näin juhannuksen kunniaksi tarvitaan ehdottomasti postaus yhdestä suurimmista suosikeistani, Yoshitomi Akihitosta! Yllättäen kyseessä on jälleen moe-moe joka ei yleensä ole suosikkilistallani, mutta oi oi oi jos Yoshitomin teoksia pystyy lukemaan kylmänä niin, niin, niin ööh silloin ei varmaankaan arvosta hyvää moe-yuria! Tai ainakaan sitä moe-yuria mistä itse pidän! Hitto tämä poliittinen korrektius on hankalaa, sanoisin niin paljon mieluummin että jos ei tästä pidä on joko sosiopaatti tai on vaan niin paska maku ettei - no joo, eiköhän palata asiaan.

Yoshitomin erikoisalaa ovat lyhyet, kauniit tarinat, kuten toisella moe-suosikillani Morishima Akikollakin. Tämä ehkä viittaa siihen että kaikesta huolimatta kestän ylenpalttista söpöilyä vain tiettyyn määrään asti, mutta ainakin kaikki sanottava tulee sanottua tiivistettynä eikä menoon ehdi kyllästyä, kuten minulle joskus kävi Girl Friends:in kanssa kun jaarin jaarin pussaan-en-pussaan-en-yhyyeisekuitenkaantykkäämusta (Morinaga Miruku, olet kyllä tosi ihku silti). Tämän lisäksi Yoshitomi on tehnyt myös Blue Drop -nimisen pidemmän sarjan (jonka sisällä on silti monta pientä tarinaa), josta on tehty myös animeversio, mutta se oikastaan ansaitsisi kokonaan oman blogientrynsä.

Yoshitomi on kaikkien taustanjanoisten sankari!

Lempiasiani Yoshitomin teoksissa liittyy suoraan tarinoiden lyhyyteen: koska ne päättyvät sukkelaan, ehtii tekijä käydä läpi vaikka minkänäköisiä lesbovirityksiä aina The Beginning of Summerin hauskasta pikkutarinasta Evening Rain Feelingin vakavampaan, "oonko oikeesti vielä valmis tähän"-teemaan ja Blue Dropin hämmentävän kauniiseen post-apokalyptiseen maailmaan. Ja sitten on tietysti omituinen mutta hupaisa Suika, joka näyttäisi olevan jonkinlainen oodi arbuuseille, eli vesimelonia mahan ja lasten kahluualtaan täydeltä! Ruokaa syvästi rakastava täti Kaino koki syvää liikutusta pitkin matkaa, varsinkin loppukohtauksen kohdalla josta jälleen kerran käy ilmi että unelmat toteutuvat kyllä jos niihin vain jaksaa panostaa!

Pul.

Köh. Yoshitomin piirrosjälki on joka tapauksessa huikaisevan kaunista. Varsinkin taustoista pitäisi jo luovuttaa jonkinsortin palkintoja, niissä ei todellakaan oikaista missään vaiheessa vaan päin vastoin, esimerkiksi Blue Dropin rauniotalot meressä piirretään johdonmukaisesti samanlaisina ja niitä myös näytetään eri kulmista. Noh, scifistufussa tämä voisi vielä mennä ihan perinteisen maailmanlopun jälkiseuraamusten ihastelun piikkiin, mutta Yoshitomi ei poikkea linjasta kertaakaan. Vaikka tämän sanominen vähän klisheiseltä kuullostaakin, niin esim. Secret Streamia lukiessa pystyy varsin hyvin kuvittelemaan ympäristön, jossa kaikki tapahtuu. Päivän kuumuuden, auringonpaisteen ja kylmän, kirkkaan veden. Ja paljon teinityttöjen kauniita varpaita. Uhuu minusta on tullut varsin hyvä ehdokas kirjoittamaan lesboharlekiineja uhuu...

Kuis ois? :3

Suosittelen tätä piirtäjää varsin lämpimästi. Tarinoissa on jämpti juonikulku, aivan oikeita ongelmia joita ratkaistaan tai jotka jäävät kellumaan ihmisten välille, hahmot ovat uskottavia ja todentuntuisia - varsinkin pidän Beginning of Summerin toteamuksesta että tytöt nyt vain ovat vähän hankalia. Jos tahdot pussata niitä ne kutsuvat sinua oudoksi, mutta jos ne sitten haluavatkin sinun pussaavan etkä heti tee niin, ne suuttuvat. Mukaan mahtuu kuitenkin myös niitä vakavampiakin teemoja, ihmissuhdedraamaa, kieli poskessa -menoa, ja jotain pientä ~*erotiikkaakin*~ on tiedossa. Eiköhän tässä ole toinen sellainen tekijä jota voin alkaa fanittamaan täysin kritiikittä!

Yuri Desu.

Eli Oneesama, Daisuki Desu! kiittää kaikkia panelistejaan ja ennen kaikkea yleisöä, joka jaksoi istua myöhäisillan paneelin läpi myöhästelyistä ja teknisistä häiriöistä huolimatta! Pahoittelen, että jouduin kiirehtimään keskustelua, eikä kaikkia aiheita ehditty puhua kunnolla läpi - Kuusisali jossa paneeli pidettiin täytyi saada tyhjäksi aikataulun mukaisesti. Minulla oli kuitenkin hauskaa, en tiedä miten teillä, mutta Yurin synkemmän puolen mukaan arvioituna yhdenkin osapuolen suostumus riittää tarjoamaan nautinnollista (?) viihdettä. :D

Pyynnöistä johtuen tai niistä huolimatta listaan nyt tänne paneelin esimerkeissä esiintyneet yurittelut. Kiinnostuneille suosittelen Lililicious:ta ja LJ:n Daily Yuri:a.


Miehet yurissa:

Hands Off My Girl (Minami Q-ta).
Varoitukset: no ei oikeastaan.

Shiroi Heya no Futari (Ryoko Yamagishi): blogasin tämän mangon täällä.
Varoitukset: ylenpalttinen dramuilu, lesbousnagstailu.

Shitsurakuen (Naomura Tooru): blogattu täällä.
Varoitukset: Utenaisuu- eikun väkivaltaisuus, miesvihasta keskusteltu.

Aido (Onozucca Kahori).
Varoitukset: väkivaltaisuus, raiskailu, miesviha, naisviha, brainfuk, kakansyönti.

Naiset yurissa:

Super Love Potion (BOW Ditama).
Varoitukset: loli, lievä raiskailu eli ei näytä vastentahtoiselta touhulta vaikka toinen huutaakin ei:tä.

The Power of Love: I Miss You (Obara Ayako).
Varoitukset: no ei, läpsimistä ja wtf:ää.

Girls Next Door 2nd: Love Sick (Mihoto Kouji).

Varoitukset: raiskailu.

Yurin yleisimmät teemat:

Hen (Hiroya Oku): blogattu täällä.
Varoitukset: rumat tissit, rumat korvat, öööh... eräänlainen lolishota, monentasoinen raiskailu, pissaleikit, huumaaminen, jne. jne. jne. oikeasti, tila ei yhdessä blogissa riitä.

Anteeks kuinka?:

Tactical Mom (Kurogane Kenn).
Varoitukset: insestivihjailu, lievä raiskailu, tajuton määrä wtf:ää.

Don't Make Me Feel That Way (Tsutsumi Akari).
Varoitukset: wtf_seksi, lievä raiskailu.

A Dream After Dreaming (Harukomachikan): Strawberry Panic douji.
Varoitukset: loli, taikinatissit, wtf_seksiä.

Yurin harrastajakunta:

Aido taasen.

The Beginning of Summer (Yoshitomi Akihito).
Varoitukset: ei ole, ihana söötti pikku tarina jossa on uimahyppyjä ja iiiiih!

Maya no Souretsu.

Ichijou Yukarin Maya no Souretsu (Maya's Funeral Procession) 70-luvun alkupuolelta on sellainen tragediapaukku ettei sen jälkeen vähään aikaan tule hyvä mieli edes jäätelöstä. Eli varoituksena näin heti alkuun että tässä tarinassa käy kaikille vielä huonommin kuin Shiroi Heyassa! Ja Shiroi Heya no Futari tästä tulee mieleen muutenkin alkuasetelman perusteella: taas on viileän tyylikäs oneesama eli vanhempi/kokeneempi tyttö (hi hi oneesama totta tosiaan!) jolta jälleen puuttuu kaikki tervehenkisen ihmisen rakennuspalikat, hyvätaustainen, höpsö pikku neko, ympäristön paheksuma suhde ja... ööh... siihen yhtäläisyydet oikeastaan jäävätkin. Kokonaisuutena Maya nimittäin eroaa Heyasta täysin.

Tarina alkaa siitä kun Reina, rikkaan perheen tiukasti varjeltu ainoa lapsi tapaa mökkilomalla salaperäisen kaunottaren. Tytöt ystävystyvät nopeasti mutta jotakin kummaa Mayassa on - pitkähihainen musta mekko keskellä kesähelteitä, isosisko jota ei voi tavata, ja tietenkin myös se että Mayan ympäriltä ihmisiä putoilee tiuhaan tahtiin. Valitettavasti nämä ihmiset ovat myös hyvin läheisiä Reinalle ja heitä harvenee koko ajan lähempää Reinan lähipiiriä kunnes oma isäkin kuolee oudossa veneonnettomuudessa.

Apua mun veneessä ei oo jarruja!

Kun asetelma alkaa paljastua toivoo lukija pian että ei olisikaan. Maya, hänen isosiskonsa ja vanhempansa ovat olleet murhapolton kohteena, josta vain tytöt selvisivät, hekin palovammoin ja keuhkovaurioin. Syyllisistä kummallakaan ei ole epäilystä, eikä motiivistakaan, ja tämä on sysännyt varsinkin Mayan isosiskon sellaiselle kostoreissulle että oksat pois. Maya on kuitenkin siskoksista ainoa joka pystyy liikkumaan talon ulkopuolella joten varsinainen tihutöiden teko jää pitkälti hänen vastuulleen, kunnes systeri saa tarpeekseen Mayan ja Reinan ystävyydestä ja päättää ns. ottaa ohjat omiin käsiinsä. Emme muuten ole vielä lähelläkään loppuhuipennusta vaan nyt vasta vähän otetaan vauhtia.

Hei mitä yuri-manga jossa lesbous ei ahdista?

Vaikka tarinat ovatkin näin erilaiset, kouludramu vs. murhamysteeri, Mayan ja Heyan suurin ero on kuitenkin suhtautumisessa kiellettyyn parisuhteeseen. Siinä missä Resine pelkää asemansa menettämistä niin hysteerisesti että pätkäisee koko suhteen, ei Reina edes harkitse kyseenalaistavansa rakkauttaan. Ei edes siinä vaiheessa kun hänelle vihdoin selviää kuka Maya oikein on, miten he toisiinsa liittyvät ja mitä Maya aikoo.
Tahdon myös antaa lisäylistystä eräälle pienelle yksityiskohdalle: tässä tarinassa ympäristö ei nimittäin pidä tyttöjen välistä suhdetta mitenkään mahdottomana, ja Reinaan pihkassa oleva nuorimies jopa tunnustaa Mayan avoimesti kilpailijakseen ja suhtautuu häneen vakavana uhkana avioaikeilleen.

Ichijou Yukari on yksi suosikkejani moniuloitteisuutensa takia. Maya no Souretsu, vaikkakin alkuaikojen teos, on tästä jo hyvä esimerkki. Myöhäisemmästä tuotannosta nostaisin esille teoksen nimeltä That's Why I Sigh myöskin sen loistavien hahmojen takia. Kukaan ei ole täysin yksiselkoinen, eivät edes alkuun sellaisilta vaikuttaneet hahmot, kaikki toimivat omien vaikuttimiensa ja henkilökohtaisten motiiviensa perusteella, jotka eivät nekään kuitenkaan ole horjumattomat tahi mustavalkoinen simppelit. Draamahana on kaakossa aina ja onnellisia loppuja on turha odottaa. Minullehan tämä on pelkkää plussaa mutta varoitan nyt kuitenkin siltä varalta ettei jotakuta oikeasti kiinnosta. Ai niin, täytynee varoittaa myös siitä, että Maya no Souretsu sisältää insestiä. Meinasi melkein unohtua. Jos päätät lukea tämän tarinan saatat ymmärtää miksi ja miten tällainen pieni sivujuonne voipi jäädä hieman huomiotta, nimittäin tapahtumaköyhäksi Maya no Souretsua ei tosiaankaan voi väittää!

Shiroi Heya no Futari.

Oi oi olen odottanut soveliasta tunnekuohua tätä aihetta varten! Noh, nyt kun Desuconin yuripaneeli lähestyy vääjäämättä, voinkin omistaa jokusen entryn suosikeilleni, eli 70-luvun dramuiluille!

Shiroi Heya no Futari

Ryoko Yamagishin "Valkoisen huoneen pari" saa itseoikeutetun kunnian aloittaa. Kyseessä on nimittäin yksi uraauurtavimmista (ja tunnetuimmista) teoksista yurin alkuajoilta, jonka klassinen yurijuonikulku on vaikuttanut myöhempiin teoksiin aina tähän päivään asti.

Näin kuollaan näyttävästi auto-onnettomuudessa true thing no lie.

Resine Poisson on hitusen höpsö ja hössö orpotyttö, joka haluaa ehdottomasti samaan sisäoppilaitokseen jonka hänen äitinsä aikoinaan kävi. Perillä hänelle valkenee nopeasti monta asiaa joista ykkönen on, että huonetoveriksi siunaantunut Simone D'arc on varsinainen megabiatch joka tulee ja menee miten lystää, käy koulua jos siltä sattuu tuntumaan ja haukkuu Resinen itkupilliksi jos tätä alkaa masentaa. Resine on kuitenkin aivan liian hyväntahtoinen tunteakseen asian johdosta muuta kuin alemmuutta - Simone kun on cool ja kokenut ja Resine haluaisi jotekin alusta asti tulla hyväksytyksi.

Kumpikaan tytöistä ei ole oikein tyytyväinen elämäänsä. Omalla tahollaan orpo mutta ylisuojeltu Resine ei uskalla tehdä mitään poikkeavaa ja ihailee Simonen itsevarmuutta. Simone taas kadehtii Resinen turvallista taustaa, jota hänen oma aina reissussa oleva äitinsä ei ole koskaan pystynyt eikä pahemmin viitsinytkään tarjota. Tytöt kuitenkin täydentävät toistensa vajeet hyvin ja yllättäen välit alkavat lämmetä pikavauhdilla.

Kouluvuosi huipentuu näytelmään "Romeo ja Julia", jonka miesosia tottakai esittävät naiset - tyttökoulu juu sii. Resinelle lankeaa Julian rooli yhteistuumin, jolloin Simone jota ei ensin meinannut näytelmä vähempää kiinnostaa yllättäen ilmoittaakin kivenkovaan tahtovansa Romeoksi, oltuaan sitä ennen täysin välinpitämätön koko näytelmää kohtaan. Ja kuten teemaan kuuluu, näytelmään kuuluva suudelma esitetään varsin höm höm antautuvasti.

...nnnäin!

Mutta Shiroi Heya ei olisi Yamagishin teos jos se päättyisi onnellisesti. Tyttöjen välinen suhde tulee ilmi ja varsinkin epävarma Resine kokee ympäristön paheksunnan nahoissaan. Lopulta Resine dumppaa Simonen, ottaa hysteerisyyden puuskassa hatkat ja käytännössä juoksee kotiin koko matkan kaatosateessa. Simone, tottuneena siihen että hänelle tärkeät ihmiset hylkäävät hänet ikiajoiksi, ei tietenkään ota tätä kovin hyvin ja eihän siitä sitten mitään hyvää seuraakaan...

Shiroi Heya no Futari on ehkä melodramaattinen ja paikka paikoin epärealistinen, ja klisheteematkin lyövät naamalle kuin tonnin leka, mutta se on silti kestänyt aikaa hyvin. Lisäksi täytyy muistaa että vaikka koulunäytelmässä suuteleminen onkin yuriteema ykkönen joka on nähty siljoona kertaa, ei se vielä tämän teoksen valmistumisvuonna sitä todennäköisesti ollut. Olen muuten välillä miettinytkin kuinka paljon Shiroi Heyasta on otettu vaikutteita myöhempiin yuriteoksiin - lasketaanpas sen ns. "tavalliset yuriteemat":

~ cool, kokenut oneesama + höpsö neko - check
~ tyttökoulu - check
~ alussa mysteerinen vihamielisyys tyttöjen välillä - check
~ joka johtuikin lapsuuden traumasta ja oikeasti ne pitivät toisistaan ensinäkemältä - check
~ neko pyörtyy ja tachi vie terkkarille - check
~ tachi on tosi haka urheilussa - check
~ "hups kaaduin vahingossa päällesi joten röhnötän nyt sitten tässä" - check
~ koulunäytelmä - check
~ joka on Romeo ja Julia - check
~ jossa suudellaankin oikeasti - check
~ apua romanssi tuli ilmi ja nyt meitä vihataan! - check
~ hahmokuolema - check (tämä tosin on nykyään pehmennetty usein mukahahmokuolemaksi ja kunhan nyyhkäilyt on nyyhkäilty voidaan "raato" palauttaa henkiin ja sitten eikun dildot kehiin)
~ toinen hahmo muuttaa itsensä/sydämensä kiveksi ikiajoiksi, bitches - check

No okei, aika moni tuon listan osa on tuttuja ihan mistä tahansa viihteestä, mutta harvemmassa ovat ne ei-yuri (tai yaoi, vaihda tyttökoulu poikakouluun) -teokset joista tuo koko kombo löytyy.

Tämän tyylisuunnan teoksia lukiessa tulee vähintäänkin hengästynyt olo, kun tarina vain lisää kierroksia vaikka tuntuisi siltä että ollaan menty täysillä jo sivulta kaksi lähtien. Minuun kuitenkin vetoaa tällainen ylilyövyys. Vanhoissa yuriteoksissa on jotakin viehättävän viatonta. Rakkaus on niin vakava asia että kaikki muu saa jäädä, tulevaisuutta ei paljoa mietiskellä ja kaikki on enemmän tai vähemmän mustavalkoista. Pahat teot palkitaan kurjalla lopulla, parhaatkaan aikomukset eivät takaa mitään eikä lopussa kukaan koskaan saa juuri sitä, kenet haluaisivat. Kuitenkin hahmot ovat, varsinkin rakkaudessaan, niin epäitsekkäitä etteivät edes yritä vaikuttaa asioiden tilaan, vaan mieluummin alistuvat tilanteeseensa kuin esim. yrittävät saada vastapuolta muuttamaan mieltään.

Ennen kaikkea nautin tarinoista joissa heittäydytään tunteiden vietäväksi, mikä on hieman hämmentävää ottaen huomioon että oma julkinen tunne-elämäni on enemmän tasoa kyräilyä kulman takaa. Ehkäpä kompensoin vajeitani lukemalla niiden vastakohdista, tiedä häntä. Onnekseni tämä yurin tyylisuunta ei suinkaan ole jäänyt historian hämäriin vaan esimerkiksi juuri Ryoko Yamagishi itse toteuttaa yhä uskollisesti itseään draaman kuningattarena - katsokaa vaikka tuossa paria entryä aiempi arvosteluni Hatshepsutista. Jotenkin tällainen täysin avoin, rehellinen tuuletus tuntuu kovasti raikkaalta.