Mars no Kiss.

Kishi Torajiroun Mars no Kiss lähtee arvioitavaksi nyt! Voitte olla varmoja että objektiivisuudesta ei tule olemaan haisuakaan, sillä kyllä vain, Maka-Maka on myös Torajiroun tekemä. Taisi olla jopa toinen ikinä blogittamani manga. Asetelma on osin sama, eli koulutyttö/opiskelijakaveruksista on tässäkin kyse, hyvin erilaisista taustoista, asenteista ja ihmistyypeistä ja näistä hitaasti kehittyvästä draamasta. Ja koska kyseessä on Torajirou on mukana tietysti paljon paljasta pintaa heti alusta asti.

Erojakin löytyy silti paljon, ja niistä suurin osa liittyy dialogiin ja juonikulkuun. Toisin sanoen, jos Maka-Makassa tympäisi juonen (näennäinen) puuttuminen ja keskustelu jota käytiin lähinnä hihittämällä ja huohottamalla, tekee Mars no Kiss asiat täysin toisinpäin. Tässä kirjassa juonen kuljetus on nopeampaa ja keskusteleminen koko teoksen pääasia, joka tuo tyttöjä lähemmäs toisiaan. No, puheenaiheet ovat aika rajattuja mutta silti...

Yukari on tiukan kurin ja valvonnan alla kasvatettu koulusuosittu perusgyaru, joka arvioi itseään ja koko maailmaa tekojen ja kokemuksen kautta. Poikaystävä tietysti kuuluu olla, ulkona viivytään niin kauan kuin kehdataan ja sääntöjä on rikottava niin paljon kuin pystyy jäämättä kiinni. Yukarilta menee täysin ohitse sellaiset pikkuseikat kuin esim. parisuhteen molemminsuuntainen toimivuus. Mitä siitä, että poikaystävä haluaa tavata vain seksin merkeissä? Sehän tekee Yukarista vain kokeneemman, aikuisemman, onnistuneemman ihmisen.

Miki taas on hissukka kympin oppilas, kunnollinen, tunnollinen, kylmän oloinen ja omiin oloihinsa vetäytyvä. Tytöt joutuvat istumaan vierekkäisissä pulpeteissa, ja on aluksi mahdotonta sanoa kumpaa tämä ärsyttää enemmän.
Sattuma järjestää kuitenkin molemmat tytöt jäämään kouluun koulupäivän jälkeen ja Yukari näkee vahingossa Mikin hiipivän kuvaamataidon luokkaan suutelemaan siellä olevaa Mars-jumalaa esittävää rintakuvaa...

Yhyy mua ei rakasta ku kipsipatsas eiku -

Tarina saa ilmeisestikin tästä nimensä, ja itse asiassa myös alkunsa. Miki on kiinnostanut Yukaria alusta lähtien ja toisin päin, mutta vasta kun Yukari jää kiinni katselemisestaan mutta jättää kertomatta muille, saavat tytöt sopivan syyn tutustua toisiinsa. Ja moni asia alkaakin selvitä. Käy ilmi, ettei Miki olekaan ihan kaikkea sitä, mitä Yukari oletti. Hänellä on esimerkiksi täysin erilainen tausta kuin mitä olisi voinut luulla. Kylmä olemus taas on yhdistelmä kovaa kuorta ja toisten halua nähdä luokan roneryin tytsi jääprinsessana, mikä on yksinkertaisuudessaan ja realistisuudessaan loistava oivallus. Mikille ei kuitenkaan tuota ongelmia esim. doodlailla Osamu Dazain naamaan lisäkkeitä huvin vuoksi, tunnnustaa hyvin arkaluontoisia ja yksityisluonteisia asioita itsestään ja kysellä varsin avoimesti asioista joista hän ei tiedä. Tämä tarkoittaa sitten seksiä, ettäs tiedätte.

Kokeilit itekin, tunnusta!

Yhdestä asiasta Yukari on nimittäin täysin oikeassa Mikin suhteen: Miki on neitsyt. Kokemusten perusteella ihmisiä arvottava Yukari joutuukin yllättäen tilanteeseen, jossa hänen aikaisemmin aliarvoiseksi tuomitsemansa ihminen osoittautuukin kiinnostavaksi ja miellyttäväksi. Miki puolestaan on saattanut salaa ihailla Yukaria - hänkin tuntuu ajattelevan, että kokemus se on se mistä aikuiset on tehty. Miki ei ole aivan yhtä epätoivoinen sitä itselleen hankkimaan, mutta tieto kelpaa kyllä: miltä tuntuu menettää neitsyys, miten suudellaan. Mars no Kiss on täynnä pieniä oivalluksia; lukija on jatkuvasti jännän äärellä tajutessaan että ihan totta, niinhän tuo asia onkin. Tarina myös aiheuttaa vaivihkaa tilanteita joissa tunget sormet sieraimiisi ihan vain koska haluat tietää, voiko Yukarin väite pitää paikkaansa (toim. huom. kyllä voi).

Torajirou ottaa siis jälleen teemakseen kahden luonteen erilaisuudet ja sen, kuinka ne muokkaavat toisiaan. Jotenkin tämä jo hieman kulahtanut perusteema kuitenkin ottaa aivan uutta vauhtia hänen käsissään ja lopputuloksena on varsin hienovarainen kehityskertomus kahdesta tytöstä, joiden ominaisuudet tasapainottavat toisiaan. Miki lakkaa pelkäämästä muita ja Yukari oppii arvostamaan itseään, ja vaikka se näin kirjoitettuna tuntuu hieman kököltä niin Mars no Kiss:issä se jostain syytä on syvästi koskettavaa ja koukuttavaa. Plus täti Kaino vaan tykkää niin kovasti Torajiroun piirustustyylistä, lukiessa tulee sellainen olo että joka ikinen ruutu on saabisua parhaimmillaan!

Lempikirja.

Opiskelun välissä löytyi sopiva hiljainen hetki päivittelyyn, joten jatkanpas sitä joskus kauan sitten aloittamani meemiä. Tänään vuorossa lempikirja!

En juurikaan kuluta sapphista kirjallisuutta, joka valitettavan usein on joko A) yltiödramaattista, B) huonosti kirjoitettua purppurapornoa, C) telaketjuilua tai D) muuten vain liikaa sukupuolisuuntautunutta. Hyvä lesbokirjallisuus ei minulle tarkoita asian korostamista, vaan pidän siitä enemmän johonkin hahmoon oleellisesti liittyvänä asiana, jota ei kuitenkaan nosteta koko teoksen pääteemaksi. Vertailun vuoksi, olisiko Tuulen viemää oikeasti yhtä hyvä kirja kuin se on jos sisällissota pudotettaisiin pois ja keskityttäisiin vain O'Haran miesseikkailuihin? Olisiko Harry Potterista tullut suosittu kirjasarja jos siinä oltaisiin alusta alkaen painotettu kuinka Dumbledore katselee himokkaasti Hagridin valtaista pyllyä ja dippaa sauvaa liemipataan tuntien jälkeen Kalkaroksen kanssa? Okei älkää vastatko tuohon jälkimmäiseen, minua pelottaa.

Kyllä tohon asuun jokunen pakka silkkiä uppoaa...

Asiaan. Lempikirjakseni nostan Liza Dalbyn Tale of Murasaki:n. Tarina kertoo heian-kauden Japanissa vaikuttaneesta hovinaisesta, hovinimeltään Murasaki Shikibu, joka on vastuussa tällaisesta pikkutiilestä kuin Tale of Genji. Genjin sijaan kirjassa keskitytään kuitenkin Murasakiin itseensä, vaikkakin lukiessa on hyvä muistaa ettei kyseessä ole täysin historiallinen teos, vaan Dalby kirjoittaa Murasakista sen mitä hänestä säilyneiden kirjoitusten mukaan tiedetään maustaen tarinaa omalla näkemyksellään. Murasakilta jäi jälkeen paitsi Genji, myös päiväkirja, runoja, lukemattomia kirjeitä yms. ja näiden kautta avautuu näkymä ihmiseen Genjin takana. Liza Dalby taas on se kuuluisa "länkkärigeisha" joka ensimmäisten joukossa yritti selventää muulle maailmalle mitä geishat oikeasti ovat (ja varsinkin sen mitä geishat EIVÄT ole).

Vähemmän tunnettua historiaa: heian-kauden leidejä pelaamassa räsygo:ta.

Dalbyn kirjoitustapa on niin luonteva ja realistinen, että lukijan on helppo unohtaa teoksen olevan fiktiota. Murasakin elämä, kunnianhimo ja mahdolliset ihmissuhteet on kuvattu uskottavasti ja ajankuvaa myötäillen, ja kirjaa lukee osittain innolla jo sen sisältämien historiapaukkujen vuoksi. Lisäksi kirjaan sisällytetty kuvitteellinen aines ei ole mitenkään tuulesta temmattua, vaan perustuu Murasakin henkilökohtaiseen kirjeenvaihtoon, Tale of Genjiin ja runoihin. Esimerkkinä kirjassa mainittu lapsuudenystävä Chifuru, jonka perhe joutuu muuttamaan pakon edessä Tsukushiin: hahmo perustuu päiväkirjamerkintään ystävästä, joka oli muuttunut melkein tunnistamattomaksi vuosien kuluessa ja jonka vierailu oli kiirehditty. Seurana on vielä kaksi runoa joissa Murasaki suree väistämättömiä eroamisia. Murasakin kirjeenvaihdosta taas ilmenee, että eräs hänen lapsuudenystävistään on joutunut yllättäen ja kiireellä muuttamaan kauas pois - Tsukushiin.

Kuinka monta mimmiä näet tässä kuvassa?

Murasaki itse meni naimisiin vasta kauan vanhanpiian ikäpyykin jo ohitettuaan. Tätä ennen hänellä mahdollisesti, ainakin kys. kirjeenvaihdon perusteella, oli suhteita naisten kanssa. Tosin sanotaan, ettei heian-kauden naisten varsin intohimoisia runoja toisilleen kannata ottaa kirjaimellisesti, vähän niinkuin H.C.Anderssenin miehille kirjoittamat "RAKSTAN SUA IHQ" -kirjeet eivät suinkaan vihjaa yhtään mitään, mutta ottaen huomioon ettei homoseksuaalisia suhteita ilmeisesti ainakaan vielä heian-kaudella avoimesti vastustettu, ottaa Dalby asenteen että no eihän ne sitten pahitteeksi ole. Tai ainakaan ne eivät ole pahasta jos kukaan ei saa tietää, jees?

Tarina nostaa kunkin suhteen esille vuorostaan, vertaa niitä ja vihjaa, että myös osalla Genjin tarinoista voi hyvinkin olla alkunsa tosielämässä. Niinkuin itse asiassa onkin: monet Genjin tarinat ottavat vaikutteita sen ajan poliittisista skandaaleista ja hovielämästä, myös sen raadollisia puolia kuvaten. Väitetään, että Murasaki olisi aloittanut Genjin kirjoittamisen vasta leskeydyttyään, mutta suurempi todennäköisyys on, että hän huvitti itseään ja ystäviään kirjoittamalla pieniä tarinoita koko ikänsä, ja että mahdollisesti hän olisi ollut hovissa tunnettu jo huomattavasti ennen hovineidon uraansa. Osittain Murasakin aikalaissuosio saattaa jopa pohjautua siihen, että lukijat yhdistivät tietyt hahmot tiettyihin tunnetuihin ihmisiin.

Tale of Murasaki on henkilökuva, joten kaikkein yuri-innokkaimmat todennäköisesti pettyvät jos nyt minun suositusteni perusteella säntäävät kirjan tilaamaan. Murasakin naissuhteet pääsevät valokeilaan vain niinä aikoina kun niillä on hänelle itselleen nimenomaan suurin merkitys, ja kaikki hänen suhteensa aviomiestä lukuunottamatta ovat tosiaan kirjailijan itsensä keksintöä. Myös teoksen tyyli pysyy viileän eleganttina, eli suoranaisia seksikuvauksia on turha hakea, mutta varsin viehättäviä erottisia viboja on kyllä tarjolla pitkin matkaa! Lisäksi kirjassa kuvataan taidolla heian-kauden ylhäisönaisen elämää, listataan joitakin Murasakin kuuluisimpia runoja ja kirjeitä ja annetaan yleispätevä katsaus Murasakin kauden politiikkaan. Minusta on aina myös loistokasta jos joku selittää minulle yksityiskohdan jota olen ihmetellyt aiemmin, esim. miten ihmeessä joku osaisi epäillä vainoavansa muita henkimuodossa ja/tai joutuneensa juuri manatuksi pois, joten kirja jossa kuvataan tarinan sivussa miltei huomaamatta toiminnan motiiveja ja aikalaisten moraalikäsityksiä on minulle aina aika pop.

Manga no Tsukurikata

Hei taas, en olekaan kadonnut vaan ollut vain yhdellä tavanomaisella blogihiatuksella, ja nyt toivottavasti olen palannut kertomaan teille lisää lesboista!

Asiaan. Hirao Aurin Manga no Tsukurikata on viehättävällä tyylillä piirretty hidastempoinen tarina, ja kun sanon hidastempoinen tarkoitan että Girl Friends on tähän verrattuna kauheaa kaahailua. Toisaalta jo alussa on selvää ettei tulossa ole dildonvatkausta kolmannella sivulla tai välttämättä edes kolmannellatuhannennella, koska Manga no Tsukurikata ei - alkuun ainakaan - vaikuta keskittyvän niinkään tyttöjen väliseen rakkauteen vaan yksipuolisen rakkauden ja mangan piirtäjän työn ongelmiin.

Kawaguchi on entinen mangaka joka on päättänyt tehdä comebackin. Ongelma vain on, miten sen parhaiten saisi toteutettua. Tarinat joita tehtiin ennen eivät myy enää eikä hän voi käyttää nuorta ikää enää myyntivalttina, ja kuningasidean keksiminen on liian työlästä tms. Mutta hei, BL ja varsinkin GL ovat nyt muotia! Huonompikin homostelu myy joten eikun kynää käteen ja piirtämään - ööh - mitä ne lesbot nyt keskenään tekevätkään?

Onneksi on aina Morishita, toinen mangaka, joka on Kawaguchiin korviaan myöten rakastunut. Kawaguchi keksii alkaa seurustella Morishitan kanssa DUN DUN DUUUUUNNN ihan vain inspiraation vuoksi! Aika julmaa, mutta elämä on ja pahemmaksi vain käy. Kawaguchilla ei oikein ole homma hanskassa seurustelun suhteen ja Morishita kelpaa lähinnä hengailuseuraksi, pompoteltavaksi ja ignoorattavaksi, mitä kaikkea Kawaguchi ei edes tajua tekevänsä, ja mitä Morishita pelin hengen tajutessaankin vain jotenkin yrittää kestää parhaansa mukaan. Lisää sotkua soppaan tuo Kawaguchin pikkuveli joka olisi aidon ihastunut Morishitaan, jos Morishitalle vain joskus kelpaisi miesseura... joo-o, sanoinhan että pahemmaksi käy!

Nih!

Ilmeisesti Kawaguchi kuitenkin alkaa seurustelun kuluessa pikkuhiljaa lämpenemään Morishitalle, vaikkei sitä itse missään vaiheessa hiffaakaan. Paino sanalla pikkuhiljaa. Sarjassa juhlistettiin joku aika sitten tyttöjen parisuhteen toista vuosipäivää, mutta tähän mennessä ne eivät ole edes pussanneet kertaakaan. Kawaguchi on kyllä ehtinyt manipuloisa ja kiusata Morishitaa minkä kerkeää.
Morishita taas... no, sanotaanko vaikka, ettei tytölle ole annettu ihan kauhan kanssa (järkeäkään). Simppeliys voi olla moe ja iih, mutta nyt alkaa allekirjoittanutta pikkuhiljaa tympiä jo.

Tittidittidii oon söpö ja ahihi kun oonkin söpö! Olen!

Tämän suhdesopan lisäksi mukana kulkee (välillä jo hieman sivujuoneksi jäänyt) tarina siitä, mistä ja miten mangakat tehdään, mitä sinänsä on jonkin verran mielenkiintoista seurata. Kawaguchi ja Morishita ovat yllättävän erilaisia suhtautumisessaan mangan piirtämiseen. Vaikka molempien tarinoihin alkaa tipahdella omaelämänkerrallista soosia on Kawaguchi silti laskelmoivampi. Morishita taas dokumentoi kaiken järkkyvaaleanpunaisten linssien kautta, piirtäen onnellista loppua jota ei näiltänäkymin hänelle ole luvassa.

Varoitus: tätä sarjaa lukiessasi saatat yllättäen toivoa heterolopetusta.

Sitten on vielä Masato-veli jonka rakkaus varsinkaan ei tulle koskaan saamaan vastakaikua, sekä Takeda, toiveikas tuleva piirtäjä joka yrittää kaikin tavoin saada tyttöjä eroamaan, käyttäen keppihevosenaan "ette koskaan piirrä ikinä mitään kun nuohootte vaan kahestaan ootte luusereita btw ja tahdon vaan teidän parasta" -selitystä. Takeda ei muuten oikein siedä Morishitaa, mitä en ihmettele koska Morishitan kirakira kawaiiii tiudiuduilu alkaa nyppiä jo minuakin.

Väännä siitä.

En oikein tiedä miten tämä sarja sijoittuu rankinglistallani. Yurisisältönä on ainoastaan Morshitan yksipuolinen (VAI ONKOHAN) rakastuminen, eikä mitään oikein näytä ikinä tapahtuvan, jos kysyisit minulta miten tyttöjen elämä on muuttunut sarjan alkuun verrattuna joutuisin tod. näk. lukemaan koko sarjan uudestaan sillä ei vaan jää päähän mitään. Kawaguchista hahmona en kykene pitämään ja Morishitaa en kohta enää kestä. Ja vaikka epäreiluudesta ininä on gl-mangan kohdalla vähän lulz niin inisen silti, en tykkää siitä miten Kawaguchin tapa kohdella Morishitaa esitetään jotenkin romanttisena: heh, jätin sinut rumasti jotta voin ensin piirtää parit sivut uutta mangoa ja käytän selityksenä että piti sut ny jättää koska muuten en ois voinu pyytää sua takasin, tiedän et tuut kuitenkin takasin heti kun pyydän. Olisin myös toivonut että sarja keskittyisi kunnolla yhteen aihepiiriin eikä puolivillaisesti kahteen, nyt ei kiinnosta oikein suhdesoppa eikä omaelämänkerrallinen (?) kurkistus mangamaailmaankaan. Silti minusta on jostain syystä mukava lukea Manga no Tsukurikataa. Hmm.

Yoshitomi Akihito.

Näin juhannuksen kunniaksi tarvitaan ehdottomasti postaus yhdestä suurimmista suosikeistani, Yoshitomi Akihitosta! Yllättäen kyseessä on jälleen moe-moe joka ei yleensä ole suosikkilistallani, mutta oi oi oi jos Yoshitomin teoksia pystyy lukemaan kylmänä niin, niin, niin ööh silloin ei varmaankaan arvosta hyvää moe-yuria! Tai ainakaan sitä moe-yuria mistä itse pidän! Hitto tämä poliittinen korrektius on hankalaa, sanoisin niin paljon mieluummin että jos ei tästä pidä on joko sosiopaatti tai on vaan niin paska maku ettei - no joo, eiköhän palata asiaan.

Yoshitomin erikoisalaa ovat lyhyet, kauniit tarinat, kuten toisella moe-suosikillani Morishima Akikollakin. Tämä ehkä viittaa siihen että kaikesta huolimatta kestän ylenpalttista söpöilyä vain tiettyyn määrään asti, mutta ainakin kaikki sanottava tulee sanottua tiivistettynä eikä menoon ehdi kyllästyä, kuten minulle joskus kävi Girl Friends:in kanssa kun jaarin jaarin pussaan-en-pussaan-en-yhyyeisekuitenkaantykkäämusta (Morinaga Miruku, olet kyllä tosi ihku silti). Tämän lisäksi Yoshitomi on tehnyt myös Blue Drop -nimisen pidemmän sarjan (jonka sisällä on silti monta pientä tarinaa), josta on tehty myös animeversio, mutta se oikastaan ansaitsisi kokonaan oman blogientrynsä.

Yoshitomi on kaikkien taustanjanoisten sankari!

Lempiasiani Yoshitomin teoksissa liittyy suoraan tarinoiden lyhyyteen: koska ne päättyvät sukkelaan, ehtii tekijä käydä läpi vaikka minkänäköisiä lesbovirityksiä aina The Beginning of Summerin hauskasta pikkutarinasta Evening Rain Feelingin vakavampaan, "oonko oikeesti vielä valmis tähän"-teemaan ja Blue Dropin hämmentävän kauniiseen post-apokalyptiseen maailmaan. Ja sitten on tietysti omituinen mutta hupaisa Suika, joka näyttäisi olevan jonkinlainen oodi arbuuseille, eli vesimelonia mahan ja lasten kahluualtaan täydeltä! Ruokaa syvästi rakastava täti Kaino koki syvää liikutusta pitkin matkaa, varsinkin loppukohtauksen kohdalla josta jälleen kerran käy ilmi että unelmat toteutuvat kyllä jos niihin vain jaksaa panostaa!

Pul.

Köh. Yoshitomin piirrosjälki on joka tapauksessa huikaisevan kaunista. Varsinkin taustoista pitäisi jo luovuttaa jonkinsortin palkintoja, niissä ei todellakaan oikaista missään vaiheessa vaan päin vastoin, esimerkiksi Blue Dropin rauniotalot meressä piirretään johdonmukaisesti samanlaisina ja niitä myös näytetään eri kulmista. Noh, scifistufussa tämä voisi vielä mennä ihan perinteisen maailmanlopun jälkiseuraamusten ihastelun piikkiin, mutta Yoshitomi ei poikkea linjasta kertaakaan. Vaikka tämän sanominen vähän klisheiseltä kuullostaakin, niin esim. Secret Streamia lukiessa pystyy varsin hyvin kuvittelemaan ympäristön, jossa kaikki tapahtuu. Päivän kuumuuden, auringonpaisteen ja kylmän, kirkkaan veden. Ja paljon teinityttöjen kauniita varpaita. Uhuu minusta on tullut varsin hyvä ehdokas kirjoittamaan lesboharlekiineja uhuu...

Kuis ois? :3

Suosittelen tätä piirtäjää varsin lämpimästi. Tarinoissa on jämpti juonikulku, aivan oikeita ongelmia joita ratkaistaan tai jotka jäävät kellumaan ihmisten välille, hahmot ovat uskottavia ja todentuntuisia - varsinkin pidän Beginning of Summerin toteamuksesta että tytöt nyt vain ovat vähän hankalia. Jos tahdot pussata niitä ne kutsuvat sinua oudoksi, mutta jos ne sitten haluavatkin sinun pussaavan etkä heti tee niin, ne suuttuvat. Mukaan mahtuu kuitenkin myös niitä vakavampiakin teemoja, ihmissuhdedraamaa, kieli poskessa -menoa, ja jotain pientä ~*erotiikkaakin*~ on tiedossa. Eiköhän tässä ole toinen sellainen tekijä jota voin alkaa fanittamaan täysin kritiikittä!

Yuri Desu.

Eli Oneesama, Daisuki Desu! kiittää kaikkia panelistejaan ja ennen kaikkea yleisöä, joka jaksoi istua myöhäisillan paneelin läpi myöhästelyistä ja teknisistä häiriöistä huolimatta! Pahoittelen, että jouduin kiirehtimään keskustelua, eikä kaikkia aiheita ehditty puhua kunnolla läpi - Kuusisali jossa paneeli pidettiin täytyi saada tyhjäksi aikataulun mukaisesti. Minulla oli kuitenkin hauskaa, en tiedä miten teillä, mutta Yurin synkemmän puolen mukaan arvioituna yhdenkin osapuolen suostumus riittää tarjoamaan nautinnollista (?) viihdettä. :D

Pyynnöistä johtuen tai niistä huolimatta listaan nyt tänne paneelin esimerkeissä esiintyneet yurittelut. Kiinnostuneille suosittelen Lililicious:ta ja LJ:n Daily Yuri:a.


Miehet yurissa:

Hands Off My Girl (Minami Q-ta).
Varoitukset: no ei oikeastaan.

Shiroi Heya no Futari (Ryoko Yamagishi): blogasin tämän mangon täällä.
Varoitukset: ylenpalttinen dramuilu, lesbousnagstailu.

Shitsurakuen (Naomura Tooru): blogattu täällä.
Varoitukset: Utenaisuu- eikun väkivaltaisuus, miesvihasta keskusteltu.

Aido (Onozucca Kahori).
Varoitukset: väkivaltaisuus, raiskailu, miesviha, naisviha, brainfuk, kakansyönti.

Naiset yurissa:

Super Love Potion (BOW Ditama).
Varoitukset: loli, lievä raiskailu eli ei näytä vastentahtoiselta touhulta vaikka toinen huutaakin ei:tä.

The Power of Love: I Miss You (Obara Ayako).
Varoitukset: no ei, läpsimistä ja wtf:ää.

Girls Next Door 2nd: Love Sick (Mihoto Kouji).

Varoitukset: raiskailu.

Yurin yleisimmät teemat:

Hen (Hiroya Oku): blogattu täällä.
Varoitukset: rumat tissit, rumat korvat, öööh... eräänlainen lolishota, monentasoinen raiskailu, pissaleikit, huumaaminen, jne. jne. jne. oikeasti, tila ei yhdessä blogissa riitä.

Anteeks kuinka?:

Tactical Mom (Kurogane Kenn).
Varoitukset: insestivihjailu, lievä raiskailu, tajuton määrä wtf:ää.

Don't Make Me Feel That Way (Tsutsumi Akari).
Varoitukset: wtf_seksi, lievä raiskailu.

A Dream After Dreaming (Harukomachikan): Strawberry Panic douji.
Varoitukset: loli, taikinatissit, wtf_seksiä.

Yurin harrastajakunta:

Aido taasen.

The Beginning of Summer (Yoshitomi Akihito).
Varoitukset: ei ole, ihana söötti pikku tarina jossa on uimahyppyjä ja iiiiih!

Maya no Souretsu.

Ichijou Yukarin Maya no Souretsu (Maya's Funeral Procession) 70-luvun alkupuolelta on sellainen tragediapaukku ettei sen jälkeen vähään aikaan tule hyvä mieli edes jäätelöstä. Eli varoituksena näin heti alkuun että tässä tarinassa käy kaikille vielä huonommin kuin Shiroi Heyassa! Ja Shiroi Heya no Futari tästä tulee mieleen muutenkin alkuasetelman perusteella: taas on viileän tyylikäs oneesama eli vanhempi/kokeneempi tyttö (hi hi oneesama totta tosiaan!) jolta jälleen puuttuu kaikki tervehenkisen ihmisen rakennuspalikat, hyvätaustainen, höpsö pikku neko, ympäristön paheksuma suhde ja... ööh... siihen yhtäläisyydet oikeastaan jäävätkin. Kokonaisuutena Maya nimittäin eroaa Heyasta täysin.

Tarina alkaa siitä kun Reina, rikkaan perheen tiukasti varjeltu ainoa lapsi tapaa mökkilomalla salaperäisen kaunottaren. Tytöt ystävystyvät nopeasti mutta jotakin kummaa Mayassa on - pitkähihainen musta mekko keskellä kesähelteitä, isosisko jota ei voi tavata, ja tietenkin myös se että Mayan ympäriltä ihmisiä putoilee tiuhaan tahtiin. Valitettavasti nämä ihmiset ovat myös hyvin läheisiä Reinalle ja heitä harvenee koko ajan lähempää Reinan lähipiiriä kunnes oma isäkin kuolee oudossa veneonnettomuudessa.

Apua mun veneessä ei oo jarruja!

Kun asetelma alkaa paljastua toivoo lukija pian että ei olisikaan. Maya, hänen isosiskonsa ja vanhempansa ovat olleet murhapolton kohteena, josta vain tytöt selvisivät, hekin palovammoin ja keuhkovaurioin. Syyllisistä kummallakaan ei ole epäilystä, eikä motiivistakaan, ja tämä on sysännyt varsinkin Mayan isosiskon sellaiselle kostoreissulle että oksat pois. Maya on kuitenkin siskoksista ainoa joka pystyy liikkumaan talon ulkopuolella joten varsinainen tihutöiden teko jää pitkälti hänen vastuulleen, kunnes systeri saa tarpeekseen Mayan ja Reinan ystävyydestä ja päättää ns. ottaa ohjat omiin käsiinsä. Emme muuten ole vielä lähelläkään loppuhuipennusta vaan nyt vasta vähän otetaan vauhtia.

Hei mitä yuri-manga jossa lesbous ei ahdista?

Vaikka tarinat ovatkin näin erilaiset, kouludramu vs. murhamysteeri, Mayan ja Heyan suurin ero on kuitenkin suhtautumisessa kiellettyyn parisuhteeseen. Siinä missä Resine pelkää asemansa menettämistä niin hysteerisesti että pätkäisee koko suhteen, ei Reina edes harkitse kyseenalaistavansa rakkauttaan. Ei edes siinä vaiheessa kun hänelle vihdoin selviää kuka Maya oikein on, miten he toisiinsa liittyvät ja mitä Maya aikoo.
Tahdon myös antaa lisäylistystä eräälle pienelle yksityiskohdalle: tässä tarinassa ympäristö ei nimittäin pidä tyttöjen välistä suhdetta mitenkään mahdottomana, ja Reinaan pihkassa oleva nuorimies jopa tunnustaa Mayan avoimesti kilpailijakseen ja suhtautuu häneen vakavana uhkana avioaikeilleen.

Ichijou Yukari on yksi suosikkejani moniuloitteisuutensa takia. Maya no Souretsu, vaikkakin alkuaikojen teos, on tästä jo hyvä esimerkki. Myöhäisemmästä tuotannosta nostaisin esille teoksen nimeltä That's Why I Sigh myöskin sen loistavien hahmojen takia. Kukaan ei ole täysin yksiselkoinen, eivät edes alkuun sellaisilta vaikuttaneet hahmot, kaikki toimivat omien vaikuttimiensa ja henkilökohtaisten motiiviensa perusteella, jotka eivät nekään kuitenkaan ole horjumattomat tahi mustavalkoinen simppelit. Draamahana on kaakossa aina ja onnellisia loppuja on turha odottaa. Minullehan tämä on pelkkää plussaa mutta varoitan nyt kuitenkin siltä varalta ettei jotakuta oikeasti kiinnosta. Ai niin, täytynee varoittaa myös siitä, että Maya no Souretsu sisältää insestiä. Meinasi melkein unohtua. Jos päätät lukea tämän tarinan saatat ymmärtää miksi ja miten tällainen pieni sivujuonne voipi jäädä hieman huomiotta, nimittäin tapahtumaköyhäksi Maya no Souretsua ei tosiaankaan voi väittää!

Shiroi Heya no Futari.

Oi oi olen odottanut soveliasta tunnekuohua tätä aihetta varten! Noh, nyt kun Desuconin yuripaneeli lähestyy vääjäämättä, voinkin omistaa jokusen entryn suosikeilleni, eli 70-luvun dramuiluille!

Shiroi Heya no Futari

Ryoko Yamagishin "Valkoisen huoneen pari" saa itseoikeutetun kunnian aloittaa. Kyseessä on nimittäin yksi uraauurtavimmista (ja tunnetuimmista) teoksista yurin alkuajoilta, jonka klassinen yurijuonikulku on vaikuttanut myöhempiin teoksiin aina tähän päivään asti.

Näin kuollaan näyttävästi auto-onnettomuudessa true thing no lie.

Resine Poisson on hitusen höpsö ja hössö orpotyttö, joka haluaa ehdottomasti samaan sisäoppilaitokseen jonka hänen äitinsä aikoinaan kävi. Perillä hänelle valkenee nopeasti monta asiaa joista ykkönen on, että huonetoveriksi siunaantunut Simone D'arc on varsinainen megabiatch joka tulee ja menee miten lystää, käy koulua jos siltä sattuu tuntumaan ja haukkuu Resinen itkupilliksi jos tätä alkaa masentaa. Resine on kuitenkin aivan liian hyväntahtoinen tunteakseen asian johdosta muuta kuin alemmuutta - Simone kun on cool ja kokenut ja Resine haluaisi jotekin alusta asti tulla hyväksytyksi.

Kumpikaan tytöistä ei ole oikein tyytyväinen elämäänsä. Omalla tahollaan orpo mutta ylisuojeltu Resine ei uskalla tehdä mitään poikkeavaa ja ihailee Simonen itsevarmuutta. Simone taas kadehtii Resinen turvallista taustaa, jota hänen oma aina reissussa oleva äitinsä ei ole koskaan pystynyt eikä pahemmin viitsinytkään tarjota. Tytöt kuitenkin täydentävät toistensa vajeet hyvin ja yllättäen välit alkavat lämmetä pikavauhdilla.

Kouluvuosi huipentuu näytelmään "Romeo ja Julia", jonka miesosia tottakai esittävät naiset - tyttökoulu juu sii. Resinelle lankeaa Julian rooli yhteistuumin, jolloin Simone jota ei ensin meinannut näytelmä vähempää kiinnostaa yllättäen ilmoittaakin kivenkovaan tahtovansa Romeoksi, oltuaan sitä ennen täysin välinpitämätön koko näytelmää kohtaan. Ja kuten teemaan kuuluu, näytelmään kuuluva suudelma esitetään varsin höm höm antautuvasti.

...nnnäin!

Mutta Shiroi Heya ei olisi Yamagishin teos jos se päättyisi onnellisesti. Tyttöjen välinen suhde tulee ilmi ja varsinkin epävarma Resine kokee ympäristön paheksunnan nahoissaan. Lopulta Resine dumppaa Simonen, ottaa hysteerisyyden puuskassa hatkat ja käytännössä juoksee kotiin koko matkan kaatosateessa. Simone, tottuneena siihen että hänelle tärkeät ihmiset hylkäävät hänet ikiajoiksi, ei tietenkään ota tätä kovin hyvin ja eihän siitä sitten mitään hyvää seuraakaan...

Shiroi Heya no Futari on ehkä melodramaattinen ja paikka paikoin epärealistinen, ja klisheteematkin lyövät naamalle kuin tonnin leka, mutta se on silti kestänyt aikaa hyvin. Lisäksi täytyy muistaa että vaikka koulunäytelmässä suuteleminen onkin yuriteema ykkönen joka on nähty siljoona kertaa, ei se vielä tämän teoksen valmistumisvuonna sitä todennäköisesti ollut. Olen muuten välillä miettinytkin kuinka paljon Shiroi Heyasta on otettu vaikutteita myöhempiin yuriteoksiin - lasketaanpas sen ns. "tavalliset yuriteemat":

~ cool, kokenut oneesama + höpsö neko - check
~ tyttökoulu - check
~ alussa mysteerinen vihamielisyys tyttöjen välillä - check
~ joka johtuikin lapsuuden traumasta ja oikeasti ne pitivät toisistaan ensinäkemältä - check
~ neko pyörtyy ja tachi vie terkkarille - check
~ tachi on tosi haka urheilussa - check
~ "hups kaaduin vahingossa päällesi joten röhnötän nyt sitten tässä" - check
~ koulunäytelmä - check
~ joka on Romeo ja Julia - check
~ jossa suudellaankin oikeasti - check
~ apua romanssi tuli ilmi ja nyt meitä vihataan! - check
~ hahmokuolema - check (tämä tosin on nykyään pehmennetty usein mukahahmokuolemaksi ja kunhan nyyhkäilyt on nyyhkäilty voidaan "raato" palauttaa henkiin ja sitten eikun dildot kehiin)
~ toinen hahmo muuttaa itsensä/sydämensä kiveksi ikiajoiksi, bitches - check

No okei, aika moni tuon listan osa on tuttuja ihan mistä tahansa viihteestä, mutta harvemmassa ovat ne ei-yuri (tai yaoi, vaihda tyttökoulu poikakouluun) -teokset joista tuo koko kombo löytyy.

Tämän tyylisuunnan teoksia lukiessa tulee vähintäänkin hengästynyt olo, kun tarina vain lisää kierroksia vaikka tuntuisi siltä että ollaan menty täysillä jo sivulta kaksi lähtien. Minuun kuitenkin vetoaa tällainen ylilyövyys. Vanhoissa yuriteoksissa on jotakin viehättävän viatonta. Rakkaus on niin vakava asia että kaikki muu saa jäädä, tulevaisuutta ei paljoa mietiskellä ja kaikki on enemmän tai vähemmän mustavalkoista. Pahat teot palkitaan kurjalla lopulla, parhaatkaan aikomukset eivät takaa mitään eikä lopussa kukaan koskaan saa juuri sitä, kenet haluaisivat. Kuitenkin hahmot ovat, varsinkin rakkaudessaan, niin epäitsekkäitä etteivät edes yritä vaikuttaa asioiden tilaan, vaan mieluummin alistuvat tilanteeseensa kuin esim. yrittävät saada vastapuolta muuttamaan mieltään.

Ennen kaikkea nautin tarinoista joissa heittäydytään tunteiden vietäväksi, mikä on hieman hämmentävää ottaen huomioon että oma julkinen tunne-elämäni on enemmän tasoa kyräilyä kulman takaa. Ehkäpä kompensoin vajeitani lukemalla niiden vastakohdista, tiedä häntä. Onnekseni tämä yurin tyylisuunta ei suinkaan ole jäänyt historian hämäriin vaan esimerkiksi juuri Ryoko Yamagishi itse toteuttaa yhä uskollisesti itseään draaman kuningattarena - katsokaa vaikka tuossa paria entryä aiempi arvosteluni Hatshepsutista. Jotenkin tällainen täysin avoin, rehellinen tuuletus tuntuu kovasti raikkaalta.